I also realized that I had very little knowledge of how my mother felt or what she experienced while expecting me. Was she excited, nervous, worried, happy, emotional? What else was going on at the time? I had no idea, which is why I decided to write some of those things down.

Something that future generations can come back to

The inspiration partially also came from my yoga teacher. My yoga teacher shared how her grandmother had left her grandchildren dozens of memories and notebooks where she had documented her life for future generations. I found that intriguing and such a wonderful gift to future generations. We can all write blogs like this but they’re not personal the same way as those hand written notebooks that are purely private and shared only with a few people.

Nothing beats a personal letter, an actual hand written diary or a personal memoirs that you can hand over to your children or grandchildren. There are so many unanswered questuions that I have about my grandparents that I just wish I would have had the chance to ask while they were still here.

Knowing this, it inspired me to write some of those feelings and memories down for my child.

When you really want a child, you start to form a relationship with them already when expecting. Maybe even from before. Documenting this phase of expectation also gave me a sense of “this is truly happening - I’m becoming a mother and you’re truly arriving.” It was an exercise of trust that helped me focus on trusting instead of worrying. And already start building a relationship with who’s to come.

What to include in your pregnancy diary?

Everyone decides what feels important for them, but for me, I wrote down some individual memories and feelings, collected some photos, like our baby’s ultra sound photos. We also have a leaflet from a concert we went to with my partner, which was very likely my child’s first sensation of music before birth. At the time he had started to hear some sounds inside the womb.

I also have some feelings written down what the expectation has taught me: surrendering and letting go of control. I can’t decide when my child arrives. I can’t haste. I can’t tell him that Hey, get out of there already! I don’t make the decision.

You see, he’s already teaching me things: patience and letting go of control. And I hope that I remember that later too. So in a way the little notebook is also something I can come back to if I need to.

To the same notebook, I’m planning to write down memories of his baby year too. So when he’s older, he can receive a personal booklet of how much he was loved already before he was born, how I hoped for him for long, and how grateful I was from the moment I started expecting him.

I have also written down some life lessons and realizations to the little notebook so that perhaps some day when he needs advice, and if I’m not there to share it at that very moment, maybe he can find some comfort and love in this little booklet.

So, to put it short, if you’re hoping to get pregnant or you’re pregnant, or even for your current children, I can strongly recommend documenting it.

It can help you connect with your child, your body, your pregnancy, and when you look back to read the booklet, you can perhaps see a pattern that written stories tend to form. Perhaps the booklet afterwards can be your way to see that you worried fro nothing and everything actually went well.

Life presents us opportunities constantly. Some we grasp, some we let slip. Sometimes intentionally, and sometimes because we may not feel ready or worthy of what is being presented.

I’ve noticed that manifesting (as in asking the universe for something our heart desires) truly works. But it’s not just about asking and then getting everything we asked for. It’s about asking for what we truly want in our hearts, and most importantly, it’s about the ability to receive when it’s arriving and then take action, when we see an opportunity in front of us. But what does it mean to be ready to receive?

It means that we need to believe that we deserve what’s being offered. It is often not conscious at all, but something coded deep in us, in our subconscious beliefs.

For some this is more natural: asking and receiving comes from a place of entitlement. And I don’t mean this necessarily in a bad way: entitlement means that we simply believe something belongs to us, and we take that something for granted. Like drinking water in Finland: we take it for granted that we can go to practically any public building and drink water for free straight from the tab.

When we don’t feel we deserve something, it usually comes from the past: perhaps a small moment when someone doubted us, went against us, or did not meet our needs. It coded a deep pattern in us that we need to recognise so we can release it.

Decoding that is the first step to becoming “an energetic” match to our heart’s desire. It’s allowing ourselves to believe that we DESERVE something, that it truly belong to us.

When something arrives before the time is right

I have had a few experiences where life offered me something I thought I wanted. Something I thought I was ready for. But when it happened, I felt that other things were incomplete and that I was not ready to accept it yet.

I opened my heart little by little to receive what was being given, but there was also a feeling that some mission of mine was not quite ready. I also had a feeling that something may go wrong.

The first opportunity in this case passed. It hurt me, but in the end, the second time around I understood why it was not the time yet and why the second time it was perfect timing.

Luckily, when that mission in the back of my mind was completed, I got a stronger yes from the universe again. A new opportunity. In a better environment, in a better life situation, better health, and with all requested conditions met.

This was my miscarriage a year ago. And this time around, now carrying a healthy, vital baby with no issues in the pregnancy, I feel very strongly ready and that it is the perfect timing. Things have fallen into place in a way that they just feel natural and carefree. That’s something that I call being an energetic match or in alignment to something.

That is always the question: Were we ready earlier? Were we an energetic match?

That’s the thing. When something that we thought we wanted does not work out, we will see later why it was meant to go that way. Or why the time was not right. And it usually makes sense only afterwards, when “something better” has come out of a painful situation.

Read more

How you spend your last day of the year - or more precisely - what energies are in the air during the last day of the year, will be the dominant energies of the upcoming year.

It can be a subtle feeling that you sense in the air. Or it can be a strong bodily feeling. Or a hunch of what’s to come. Or it can be literally experiencing certain events that reflect your upcoming year. But the point is, the last day of the year has magic in the air that’s for you to grasp.

That’s the thing about intuition. It’s subtle, and a different kind of experience of each of us.

I’d like you to pay attention today to what you’re feeling. What you’re sensing. What 2026 looks like in your mind’s eye, or how you’d like it to look if you don’t have a strong sense of what it will be like.

Those subtle energies are clues of what to expect. If there isn’t a strong energy you sense, you can simply use this day to consciously align yourself with what you’d like to see happening in your life in 2026.

Ask yourself today, what is the hunch that you have about next year? What’s the first feeling you can feel when you think of next year?

What I sensed about my year 2025 and how it actually went

I’ll give you an example of how my year went. Not from the point of view of “what happened” but from a point of view of how I felt and experienced things. That’s ultimately what’s true for each of us, our unique and one-of-a-kind perception.

Last year, I was heartbroken, but healing and sharing with friends on New Year’s Eve. Yet, I still could hear this subtle voice saying that the year 2026 will be a year of peace. In that moment, it was hard to belief, but that turned out to be true as the year progressed.

But at first, the year was the opposite of peace: it was turbulent. I was fighting against my patterns, cleaning up clutter, questioning my life choices, letting out enormous pain and grief. I was even asking myself, how is this year peaceful when I’m crying this much, so anxious, so full of fear and only grasping glimpses of peace during meditation, and not even in every meditation? “This doesn’t really work” I said during my darkest moments. “I have to leave this situation. I have to quit this to feel better.” I was saying in my mind about certain situations. I was so tangled in pain. I was sure that the pain is a signal that I’m not on the right path.

Not realizing, I was almost going to follow my old pattern of escaping situations instead of trusting them. That was actually the one thing that was holding me back, that I was not committing to certain things and situations truly, wholeheartedly because I was afraid of pain and rejection and failure. And I’m not blaming myself for that. It’s quite normal to try to jump away from something that caused you pain formerly. But that was a pattern of mine that arose to the surface: when things are hard, escaping and moving forward is easier. But it’s counter intuitive to what I really want in life: I want commitment, stability, companionship, peace, a full heart. And I believe those things come with long and truly deep relationships.

But a pattern of escaping when things get hard, can also be harmful. A harmful self-defense mechanism that can actually take you further from what you truly want, because you’re afraid of trying again.

There was a silent voice with me saying to be patient. That something really good is coming. Wait until the end of Summer. Wait until this and that moment. There was a certain energy of trust, despite the turbulent feelings and my stormy inner world. I didn’t know what it was that was to come. But I kept that knowledge with me, even in moments of distrust.

Until the peace I sensed, actually arrived. I realized I did find peace in 2025.

I realized, what if peace isn’t the absence of turbulence, but the willingness to stay present inside it?

I couldn’t have found peace without committing to cleaning clutter first. Without learning to understand myself. Without cleaning the clutter, without committing, without cleaning trauma to make way for the voice of my heart.

But I didn’t understand that during the year. Only now I do, after a year has passed. I had nothing to escape, it was actually the opposite. I was headed towards a very abundant and fulfilling path that I can now sense.

My soul wants growth, and I realize that true peace doesn’t come from constant calmness, external stability or external circumstances in any way. It actually comes from being committed to one’s choices and building things patiently for the long term, and not getting baffled by the ups and downs of life. And commitment and peace come through accepting things, situations and people as they are with all of their sides. And seeing each side as a blessing and as a teacher, not as something to avoid.

I also realized that I indeed can see a lot of things about people. I can sense things. And I should trust those senses. I’m someone with an extremely strong intuition. And I should never let someone else tell me how things are going to go, when I can actually sense things better myself. And I can identify who else has a strong intuition, who I can ask for confirmation for mine. Therefore, choosing who to trust is extremely important. A lot of people have opinions, views, hunches. But if they don’t feel right for you, they’re not yours to listen to.

2026 and what I’m sensing about it for myself

For 2026, there’s a lot of things in the air. Yet, I do not think the year will be messy at all. I think it will be strongly focused and determined.

The obvious one is that I’m becoming a mother. And with that, I feel that will shift my focus a lot. Not because that child needs my full attention, but because my priorities will shift to something that means a lot to me. They’ve already started shifting. And it’s a ship that cannot be turned anymore.

A lot of things I’ve initiated in 2025, will take more precise form and direction in 2026. I feel that I’m going to go after a more free life.

I feel strongly that my choices in 2026 will be guided by joy and choosing from that emotion rather than the need of validation or safety. I feel that I’ll be ready to jump to new situations and trust that they will carry me.

A more brave life. And that I’ll be able to see more clearly what it is that I actually want in life. Not because of validation, but because of joy. In 2026, I choose joy in everything. I choose to trust. I choose to jump into the unknown and I choose to commit. I choose to trust that when you put your intention out there and show up every day, it will - it WILL lead you where you want to go.

That’s the energy that I leave 2025 and enter 2026 with it. And I cannot wait to see what that looks like in action.

A Practice For You: Sensing the Year Ahead

What is the very first feeling that arises in your body when you think of the coming year?

Task and how to align with this energy

First, take a notebook and a pen at hand. No electronic devices. Seek solitude in a quiet, peaceful place.

Sit quietly for five minutes. Breathe in through your nose, and out from your nose slowly.

Keep your eyes closed. With your closed eyes, redirect your eyes towards your third eye, above the eye brows. Keep your eyes focused here, eyes closed.

Keep focusing on your breathing as slowly as possible and as deeply as possible.

When a strong feeling or visual image arises in your mind, sit with it. Amplify it. Focus on it and let it strengthen. Memorise it. Write it down. It may not make sense. It may just be one feeling, or one word.

If you’d like me to help you interpret what you sensed, you can drop me a message on Instagram (@merestellar) and I’m happy to give input and help you trust in your own inner wisdom even more.

May your New Year 2026 arrive with joy, peace, safety and love!

Photo: Kuutar kuva, Mia Johansson

When we’re face to face with fear, for a moment, we step in to a scenario of the future, often a future that will never happen to us in this timeline. But how to snap out of it and turn our focus back towards a wanted future, not the one we dread?

Fear freezes us, and can make us lose trust in our lives, the universe, our future. It can break a perfectly fine sunny day and bring dark clouds to haunt us. Listening to fear instead of our calling can lead to panicy decisions that are born out of fear, not out of what our souls want.

With every moment, every heartache, every success, we’re supposed to learn to hold our vision high, yet still not get discouraged by ups or downs. Without clear tools, it’s hard. But just like with every skill in life, repetition and practice helps, and makes us better at encountering even painful and scary feelings and experiences. Facing fear - and learning to trust - is also a practice, like a muscle that becomes stronger with repetition.

Finding peace amongst a fearful moment may only require recognising a few things. Once you can do that, you’ll start understanding how fear works and how you can give it less power.

These are my 10 tools that help me ground myself and take my power back.

1. Pause to name your feelings

You must recognize that this feeling what you’re experiencing, is fear, not truth. This is not true, and this is not a result I want, but this is result that I dread. Just naming the feeling that you’re going through, helps you to strip it’s power. “This feeling what i’m going through, is fear.”

Once you’ve established that, you can start redirecting your thoughts consciously: “If that is what I’m afraid of, what is it that I want to happen?”

2. Fear feeds of attention

Remember that a fear is often just a passing thought, nothing more, and you should not give attention to it.

It’s just a thought that is flowing by, but you decide to give it power by paying attention to it. The fear that was just a passing thought, suddenly starts growing, as you start feeding it. Fears may sometimes appear to protect us, but often our protective mechanisms are too strong, protecting us based on trauma, but not of actual danger.

3. Find the source: Where does the fear come from? Is it from you, or from someone else?

Sometimes our fears are projections of other people’s expectations of us and our lives. It’s impportant to recognize, am I in fear because I’m afraid of being left out? Fearful of being rejected, not accepted? Or am I afraid because I’m faced with something that I personally actually fear? Protect your energetic and personal boundaries and try to distinguish, what is someone else’s projection and what is yours.

4. Remember to breathe deeply

Have you remembered to breath deeply? Fear loves when our breath is shallow, and when our breath does not carry life force and healing to every spot in our bodies. Somatic and breathing practices, that bring us back to our bodies, back to the present moment, can help us encounter fear and take back our power from it.

Breathe slowly and deeply, all the way to your stomach. Shallow breathing builds tension to our shoulders, neck and head and can even manifest as migraine and anxiety, as it does for me.

5. Interpretation matters - and yes, this can also be practiced

Often we take the milestones reached as confirmations that we’re on the right path. Yet, we may take the upsides and deadends as disencouragement and signs of a loss, or signs of something bad is about to happen. That’s when we accidentally attach fear to the outcome, through this negative interpretation. The upsides and dead ends can be viewed as blessings too - and that’s how you strip away their power of becoming tools for fear. Even events that we view as negatives, can be seen as positives: they’re merely redirecting you, not there to discourage you.

But first, you must recognise your feelings and be able to name them (part number 1!) Everything starts with that. Otherwise you can’t redirect your thoughts, without knowing where you are. It’s like, you can’t tell someone how to go somewhere spesific if you don’t know where they are at. The same goes with fear.

First recognize it, only then you can redirect it.

6. Establish bigger timelines for your goals

Will you trust that even when things don’t go as planned, they’re going just as they’re supposed to go? Will you trust that even in the midst of frustration, creative blocks, grief, or anger, this moment is happening for you, not against you?

Bad results of today are not indicators of future failure. Stop thinking goals wishes in timelines of days, weeks or years if it feels too imposssible or drains you more than it gives. You’ve got all the time in the world. Place yourself a more merciful timeline, like 10 or 20 years. Divide your big goal into smaller goals. Suddenly life starts to feel more peaceful. You’re not in a rush.

7. Life is a map that you must learn to read

Follow the map, but first be sure to see where you are. Life is a map. There are clues of direction everywhere. But you must be present enough to read it. The universe communicates to us in everything: with words, plants, numbers, the weather, the clouds, other people, pop culture. To read the signs, seek to root yourself to the present moment. Not everything is a sign, but everything “can be a sign”.

For example, some encounters, even passing ones, reveal us glimpses of alternative paths, and glimpses of our own responsibility for our lives: “This you could be if you believe in yourself”. Or they’re equally showing you, “this could be you, if you stop believing in yourself.” These situations are not shown to us to judge others. They’re shown to us to observe and learn from others.

An important disclaimer: the map of life is read with intuition, not with the mind. So pay attention to bodily sensations, and inner knowing. If something creates fear in you, it’s not your intuition. If it feels like a warm hug from a dear friend, or a neutral knowing, it’s your intuition.

8. Don’t compare yourself to others

You don’t know the pains of others or the struggles behind an Instagram reality. Some parts of their lifes may be further than yours, but not everything. Everyone has their daily battles and some of us just hide them better than others.

9. You always have a choice

Even when you don’t feel like it’s true, and you feel desperate, remember that you always have a choice. It’s never too late to believe in yourself. You’re never too old to start again. Never too old to start a new career or a new relationship or just jump to the unknown. It’s never too late to trust that you’re exactly where you’re supposed to go, and trust that a door will open if you just clearly state what you want.

Some things in life couldn’t have happened earlier, because you needed to experience and learn so many things before the time was right. Things that are meant for you, will come for you, even if the path feels rocky.

10. Get clear on your goals

If you’re drifting, and you want a lot of things, or you don’t know exactly know what you want in life, the universe will give exactly what you ask for: mixed results.

Wherever you are, whatever you do, if you feel lost, all you need to do is ask the way, and the way will appear.

You won’t get a Lamborghini*, if it’s not your soul’s true desire, but you can get so much help in getting what you want in life, if you just ask. We don’t always get what we want, if it’s from a source of ego, but if your heart desires something and you’re ready to stay dedicated to getting it, despite turbulences, it will come to you eventually.

(*if you REALLY REALLY REALLY don’t actually want a Lamborghini, why would you get one?)

Remember that life is not just about what happens in 2 years, 10 years, or even in 20 years. Some of the things you ask now, may come to you when you’re 50, 60 or even 70. So be patient. And don’t let fear take a hold of you.

Ennen koin syyllisyyttä ja huonommuutta siitä, että luova flow vei mukanaan ja aloitetut projektit jäivät kesken. Osa projekteista kasvoi kukoistukseensa, ja osa jäi idean tasolle. Olen valtavan idearikas ja innostuva, ja välillä koen tuskaa siitä, miten moni upea asia jää toteuttamatta. Olen kuitenkin oppinut ymmärtämään tätä puolta itsessäni ja olemaan itselleni armollinen, kun ymmärrän syvemmin mistä tämä innostavien hankkeiden hylkääminen on johtunut.

Olen pohtinut, miksi sitoutuminen itselleni tärkeisiin projekteihin on hankalaa. Olen ymmärtänyt, että olen usein laittanut muut itseni edelle, vaikka kehoni ja mieleni vastustavat ja huutavat itseilmaisun ja oman tilan tarvetta.

Jatkuva uhrautuminen ja taipuminen muiden toiveiden edessä, ja omien suunnitelmien muuttaminen muiden suunnitelmien vuoksi ovat olleet vallassa. Olen oivaltanut, että taustalla on syvä hylätyksi tulemisen tai tilaisuuden menettämisen pelko. Pelko siitä, että jos nyt en suostu kutsuun, en saa enää koskaan kutsua. Joskus asia on luovilla aloilla näinkin, että tilaisuuteen todella pitää tarttua siinä hetkessä.

Mutta esimerkiksi ystävyydessä tai perheenjäsenten kanssa asian ei pidä olla niin. Jos yhdestä kieltäytymisestä johtuen lakkaa saamasta kutsuja tai pyyntöjä nähdä, ehkäpä et enää edes halua kutsuja sellaisilta ihmisiltä, joka ei pysty vastaanottamaan kieltäytymistä.

Olen vihdoin opetellut olemaan itsekkäämpi ja uskollinen itselleni, kun olen tunnistanut näitä kasvuani haittaavia uskomuksia. Lopulta en edes ole kovin itsekäs, vaan ihmiset eivät vain ole tottuneet siihen, että sanon ei. On kuitenkin ollut vapauttavaa oppia tuon sanan käyttöä. Taustalla tässä on myös se, että luotan, että jos jokin tilaisuus on todella tarkoitettu minulle, se tulee vielä uudelleen vastaan.

Itsensä pienentämisestä isosti ajatteluun

Vasta kun löysin rinnalleni ihmisen, joka syvästi uskoo kykyihini ja tukee minua yksilönä, olen löytänyt erilaista uskallusta ajatella isosti ja sitoutua omiin tavoitteisiini. Hän jopa haastaa usein, että ajattelenko riittävän isosti? Usein en ajattele.

Se toisinaan ärsyttää minua, koska Suomessa yleensä ihmisille sanotaan päinvastaista: Ihmisiä pienennetään ja “tuodaan maan pinnalle”, jos omaa yhtään kunnianhimoa. Siksi onkin hyvä, että joku puskee tuosta suomalaisesta pienuuden mentaliteetista minut välillä pois. Miksi tyytyä Suomeen kun tarjolla on koko maailma?

Isosti ajattelu vaatii myös paljon luopumista ja tyhjyyden tunnetta. Uutta ei voi tulla tilalle eikä kasvua tapahdu, jos emme päästä irti.

Luovuuden syklit ja häpeästä irtipäästäminen

Olen oppinut tuntemaan itseäni ja omaa luovaa prosessiani. Olen syklinen ja vahvasti intuitiivinen ihminen, eikä siinä ole mitään hävettävää. Luovuus tulee kausissa ja eri metodein ja välinein, ja näille kausille pitää antautua.

Olen myös tunnistanut tätä valtaosassa ihmisiä ympärilläni: kukaan ei oikeasti grindaa koko ajan täysillä ja kaikki tarvitsevat taukoja, jopa niistä rakkaista harrastuksista ja intohimoista. Jos itsensä uhraa ilman armoa, toisille tai itselleen, hinnan tästä maksaa myöhemmin usein mielenterveydellä tai fyysisellä terveydellä. Jos näin haluaa elää, siitä vaan; en tuomitse.

Mutta jos haluaa kestävää kasvua ja kehitystä elämäänsä, joka ei romahda tuulessa, se vaatii tasapainoa. Kyllä, tehdään töitä, sitoudutaan, mutta myös hengitetään, levätään, nauretaan, iloitaan ja eletään läsnäolossa.

Maalaaminen manifestointikeinona

Viime vuosina olen siirtynyt musiikista maalaamiseen, joogan ja meditaation innoittamana.

Aloin näkemään meditaatiossa kuvioita, visioita ja ideoita. Sain myös meditaatioissa suoria kehotteita maalata tietynlaisia asioita. Maalaamisesta tuli intuition ja manifestoinnin työkalu, ja aistin, että siitä on tulossa sitä entistä vahvemmin. Maalaaminen opettaa kärsivällisyyttä, sillä teos valmistuu vasta, kun se tuntuu valmiilta. Silloin olen jo ehtinyt päästää manifestoinnista irti.

”Kun tämä maalaus on valmis, asia X tapahtuu”, ja näin on alkanut käymään.

Aiemmin käytin tätä metodia kynttilöiden kanssa. Saatoin sytyttää itse kokoamani “loitsukynttilän” ja lausua “Kun kynttilä on palanut, asia Y tapahtuu”. Sitten päästin irti toiveestani, ja luotin, että asia on hoidettu.

En ole uskonnollisesta perheestä, vaan taiteilijaperheestä, mutta ensimmäinen manifestointityökaluni oli rukoilu.

Ajan myötä olen oivaltanut, että rukoilussa ja manifestoinnissa on paljon samaa. Monia toivomiani asioita on tullut toteen näin, ja uskon, että moni muukin voi allekirjoittaa tämän.

Tärkeintä manifestoinnissa on luottamus

Lopulta, elämässä voi toivoa monia asioita, mutta tärkeintä on luottamus ja irti päästäminen. Tämä on se osuus, jota olen joutunut itse harjoittelemaan kaikkein eniten, mutta alan pikkuhiljaa oivaltamaan. Tästä voin kiittää kundaliinijoogaa, sillä se on pakottanut minut läsnäoloon, rauhaan ja tasapainoon.

Olen antautuja – otan vastaan sen, mitä elämä tuo, vaikka pelottaisi. Aiemmin pelko sai minut joskus sabotoimaan hyviä asioita kriittisellä hetkellä, mutta nyt tunnistan pelon jo ennen kuin teen sen vallassa päätöksiä. Käsittelen ja kohtaan sen, niin kivuliasta kuin se onkin, ja sitten menen eteen päin.

Kun katson elämääni taaksepäin, ainoastaan niissä hetkissä elämässäni koen pettymystä menneeseen, jos kadehdin tai pelkään, että jään ilman jotain asiaa. Noissa hetkissä ei ole luottamusta tulevaan, vaan niissä vallitsee pelko. Kun pelko on vallassa, ihminen elää kauhukuvissaan ja menneisyydessä. Kun taas keho palaa luottamukseen ja läsnäoloon, Olen nyt oivaltanut sen. Kun elää luottamuksessa ja läsnäolossa, vetää puoleensa uutta ja toivottua vauhdilla. Mutta pimeyden läpi pitää uskaltaa kulkea, jotta rauha voi laskeutua.

Uskon, ettei mikään tie elämässä ole väärä. Se, mikä meille on tarkoitettu, tulee meille, jos uskallamme kulkea avautuvista ovista ja luottaa omaan intuitioon. Elämän taito on tunnistaa, mikä ovi on juuri nyt auki.

Subscribe now

On helpompi elää turvallisuusharhassa, kuin luottaa tuntemattomaan, vaikka tuo tuntematon olisikin lopulta meille turvallisempaa ja parempaa. Se on inhimillistä ja olen itsekin tällainen, ei siitä mihinkään pääse. Kun elää elämää varman päälle, voi ripustautua siihen, että elämä on turvallista, ennalta arvattavaa, ilman äkkiliikkeitä ja järkytyksiä. Niinhän se ei mene, mutta tuo onkin vain ajatusharha.

“Tämä tilanne on liian tuttu; tässä käy varmasti kuten viimeksikin.” Näin me ainakin uskottelemme itsellemme, vaikkei se olisi edes totta.

Tuo suojamekanismi taittuu hallinnan tunteeksi, ikään kuin elämää voisi hallita. Ehkäpä tragediat voi estää tietämällä mitä tapahtuu seuraavaksi. Suunnittelemalla ja ennakoimalla voi välttää elämän ikävät puolet. Elämällä täydellisesti voi välttää väistämättömän.

Mutta harvoin mikään suunnitelma voi suojata meitä elämältä. Siis siltä, että se vain tapahtuu ympärillämme: meille, meitä varten, meitä vastaan näkökulmasta riippuen. Elämä tuo aina eteen asioita, joita emme voi ennalta nähdä tai estää. Jokaiseen käänteeseen ei voi ennalta valmistautua täysin tyhjentävästi, vaikka tekisi mitkä sotasuunnitelmat.

Mutta kun suunnittelu säästää hermoja ja aikaa!

Moni itseni mukaan lukien toki ajattelee, että suunnittelu säästää aikaa. Jos ei suunnittele, elämä on kaaoottista. Päivä ilman suunnitelmaa on päätöntä ajelehtimista.

Entä jos suunnittelee ja hyvinkin tarkasti kaikki skenaariot mielessä läpi käyden, mutta sitten silti käykin jotain sellaista, mitä ei mitenkää osannut nähdä ennalta?

Jos ei ole miettinyt ennalta kaikkea mikä voi mennä pieleen, silloin kaikki ainakin menee pieleen. Silloin elämän pieleen meneminen yllättää takavasemmalta.

Liiallinen suunnittelu tappaa luovuuden

Olen kuitenkin oppinut jotain suunnittelemisen varjopuolista.

Liiallisesta suunnittelusta ja ennakoinnista puuttuu antautuminen hetkelle ja elämälle. Liika suunnittelu harhauttaa läsnäololta ja vie meidät hypoteettisten todellisuuksien maailmaan, jossa elämme pelkotilan ja worst-case-scenarioiden kautta, entä-jos-maailmassa, emmekä aidosti hetkessä. Aidosti hetkessä eläminen on läsnäoloa sekä kuuntelua ja reagointia: ihmisiä, synergioita ja dynamiikoita. Intuition viisaus pääsee noissa hetkissä, siinä aidossa läsnäolossa, parhaiten kukoistukseensa.

Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua, jos ei suunnittele? Jos ei suunnittele mitään ja antaakin vaan elämän viedä? Jos vain päivät pitkät tekisi kuin huvittaa, virtaisiko raha kuitenkin vain ja elämä kantaisi sittenkin?

Haastan tällä tekstillä erityisesti itseäni, sillä tarvitsen usein suunnitelmia. Ennakoin, murehdin, elän entä-jos-elämää ja unohdan miten upea tämä elämä juuri tällaisena on. Välillä havahdun siihen ja mietin, että hitto, miksen ole huomannut. Hitto miksen ole muistanut käydä kesäisin aamu-uinnilla merenrannalla vaikka asumme ihan kävelyetäisyydellä? On mennyt liikaa aikaa vertailuun ja muiden odotuksien ja pelkojen heijasteluun ja peilaamiseen. Ja on unohtanut elää.

Joskus huomaan, että käytän kaiken aikani suunnitteluun, ja tilanne olisikin mennyt ilman suunnitelmaa paljon paremmin. Tilanteessa onkin yhtäkkiä niin paljon tulkittavaa ja aistittavaa, reagoitavaa, poikkeuksia, yllätyksiä, joiden vuoksi suunnitelmat pitääkin vain heittää romukoppaan. Nyt minulta tarvitaankin tätä, kun olin suunnitellut tekeväni tätä toista!

Suunnitelman noudattaminen tekisikin tästä vain heikomman toteutuksen. Suoritanko väkinäisesti suunnitellun, vai olenko läsnä ja toteutan aidosti toisten tarpeisiin, tunnetiloihin ja siihen hetkeen sopivan kokonaisuuden?

Päätänkin heittäytyä. Ja lopulta, se spontaani, improttu, intuitiolla vedetty versio onkin ainutlaatuinen upea ja paras mahdollinen lopputulema.

Harjoitus tekee mestarin: Entä jos vankka suunnitelma onkin rentouden ja luovuuden salaisuus?

Ehkä juuri siksi, että harjoittelin? Koska harjoitus oli niin vahva, paniikin tilassa olisi ollut turvarunko, johon nojata. Hädän tullessa olisi säännöt, joita noudattaa. Olikin varautumista taustalla, jos vaikka kävisikin huonosti.

Olinkin rento, antautuva ja hetken täysin estoitta aistiva, ja pystyinkin toimimaan intuitiivisesti, enkä siis lainkaan suunnitelman mukaan. Olisinko pystynyt improvisoimaan ilman vahvaa harjoitusta? Tuota olen miettinyt nyt ensimmäisiä joogatunteja pitäesssä, myös usein muusikkona keikoilla.

Olen tullut musakeikoilla siihen tulokseen, että harjoittelu ei koskaan ole ollut pahaksi. Silloinkin kun impro on kantanut ja tuonut keikkaan teatteriesityksen kaltaisen ainutlaatuisen luonteen, se ei olisi ollut vahvalla pohjalla ilman säännöllistä harjoittelua. Näillä muutamilla joogatunneilla, mitä nyt olen vetänyt osana opintojani, olen tullut samaan tulokseen. On hyvä olla suunnitelma, jotta sen voi heittää romukoppaan kun on siihen valmis.

Olen saattanut esimerkiksi harjoitella tarkan rutiinin oppikirjan tarkasti, aina äänenpainoja ja ohjauksen tyylin harjoittelua myöten, mutta en ole päässyt vetämään tuntia täysin, kuten suunnittelin, lukuunotamatta itse liikkeitä. Oppilaat ja opettaja yhdessä kuitenkin muodostavat kussakin hetkessä vuorovaikutuksen ja tilanteen, joka ei sellaisenaan toistu koskaan. Teatterissa, esittävissä taiteissa ja joogaopettajuudesssa onkin siten hyvinkin paljon samaa. Näissä kaikissa tilanteissa on pakko olla läsnä. Ehkä lopulta se on se, miksi sitä kohti halusin.

Tarvitaan siis suunnitelma, jotta siitä voi päästää irti. Teoria on hyvä osata, jotta sen ympärillä voi improvisoida itseluottamuksella. Kun suunnittelee, on rutiini, paikka tai suunnitelma, johon palata, jos asiat menevätkin pieleen.

Täysi luottamus: elämä ilman suunnitelmaa

Joillakin taas on taito juurtua vain hetkeen. He eivät tunnut tarvitsevan paikkaa, johon palata. He eivät varaudu pahimpaan, vaan luottavat 100% siihen, että ennemmin tai myöhemmin heidän visionsa toteutuu.

On aina ihmeellistä nähdä ja kuulla tarinoita siitä, miten tuo luottamus yleensä kantaa ihmisillä, jotka sen mukaan elävät. Uskon siihen, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa läheltä. Itse vaan vielä harjoittelen tuota kyltymätöntä luottamusta.

Luottamusta ei ole se, että olisi horjumaton, ja ettei epäilyksen päiviä olisi. Luottamus onkin sitoutumista, siitä huolimatta, että pelottaa. Se on valinta, siitä huolimatta, että tunteet elävät omaa elämäänsä. Huonosta tai hyvästä päivästä huolimatta, valitsee mennä niitä asioita kohti, jotka ovat itselle tärkeitä.

Leave a comment

Toisessa hetkessä koen rauhaa ja olen sinut sen kanssa, ettei asia ole hallinnassani.

Sitten toisessa hetkessä kamala pakokauhu valtaa minut, surun, elämäntarkoituksettomuuden, ahdistuksen ja itkupaniikin sekoitus, joka yrittää päästä ulos systeemistäni välillä itsesabotaasin kautta. Itsesabotaasi tarkoittaa minulle sitä, että lopetan toisinaan jotkin itselleni tärkeät asiat vaikeuksien keskellä.

Yritän noissa tilanteissa etsiä pelkoihin paniikkitilassa ratkaisuja ja syitä ulkopuolelta, kunnes hermostoni rauhoittuu ja oivallan, että minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Ei tarvitse tehdä päätöksiä, ei tarvitse löytää syytä tai syyllistä, ei tarvitse täyttää kalenteria, ei tarvitse lopettaa sitä tai tätä asiaa elämässä. Voin vain olla ja hengittää. Voin vain tehdä pieniä päätöksiä ja tekoja joka päivä oman hyvinvoinnin ja omien unelmieni eteen.

Voin sitoutua elämään ja päätöksiini, ja luottaa, että ne pienet teot ovat ne jotka johtavat lopulta suuriin linjoihin. Voin olla kiitollinen ja luottavainen juuri tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Kaikki menee juuri kuten pitääkin.

Pelko kohdistuu sinne, mikä kaipaa huomiotamme

Usein tuntuu, että pelko “valaisee” aina sen asian elämässämme, mikä kaipaa parantamista seuraavaksi. Pelko on olemassa syystä. Se alleviivaa sitä aluetta elämässämme, mikä kaipaa eniten huomiota, asioita, jotka ovat meille tärkeitä, tai jotka ovat meitä aiemmin satuttaneet. Pelko ei tarkoita aina sitä, että pitäisi juosta karkuun, vaan se usein osoittaa sinne, mikä pitää kohdata.

Olen löytänyt uuden tavan käsitellä lapsettomuuden pelkoa. Heti keskenmenon jälkeen raskausuutiset tuntuivat tosi vaikeilta kohdata, mutta nyt kun aikaa on kulunut hieman, altistan itseäni tietoisesti näille ja nimenomaan kysyn lisää, onnittelen, myötäelän toisen onnea, jos joku on raskaana, ja peilaan mahdollisesti omaa kokemustani keskustelun kautta. Se helpottaa pelkoa, surua ja tuo tilalle myötäiloa. Voidaankin yhdessä iloita uuden elämän matkaa maailmaan.

Ajattelen asiaa nyt niin, että olen onnellinen jokaisesta raskaudesta joka menee hyvin, sillä en haluaisi pahimmalle vihollisellenikaan sellaista menetystä jonka itse koin. Tuntuu hyvältä kokea myötäiloa ja toivoa pidemmän surujakson jälkeen.

Suuremmassa mittakaavassa, koen, että olen äitiyden matkalla vielä tarkkailuvaiheessa ennen kuin saan itse kokea sen. Opin ensin tarkkailemalla ja muita kuuntelemalla, kunnes sovellan asioita käytäntöön varovaisesti. Olin sellainen myös lapsena. Tarkkailin, kuuntelin, imin tietoa ja kyselin valtavasti asioista ennen kuin itse lopulta koin ne. Tarkkailemalla oppiminen on perustavanlaatuisesti luonteessani. Ikään kuin opiskelin asiat teoriassa, jotta koin olevani valmis käytännössä. Ehkä tästä samasta ilmiöstä on kyse myös tässä asiassa. Ehkä jollain sielutasolla haluan ensin tarkkailla ja oppia, ja sitten vasta kokea.

Elämä tapahtuu - ei suunnitelmien, vaan antautumisen kautta

Olen oppinut tästä keväästä, että elämä yllättää. Elämää ei voi oikeastaan suunnitella, vaan elämä vain tapahtuu, ja meidän tulee antautua päivä ja hetki kerrallaan, luottaen. Voin kuvitella tietäväni, millaista elämä on vuoden päästä, mutta todellakaan en tiedä. En tiennyt sitäkään, millaista se olisi nyt.

Olin tulossa yllättäen äidiksi, sitten yhtäkkiä elämä toikin jotain aivan muuta eteeni. Olinkin yhtäkkiä tammikuussa kundaliinijoogaopettajakoulutuksessa enkä raskaana.

Jopa päivätyö alkoi tuon jälkeen tuntua ihan erilaiselta, vaikka mikään ei tavallaan muuttunut. Työ oli edelleen samaa, mutta sille ilmestyi tarkoitus ja suunta, joka tuntui omalta. Energeettisesti jotain muuttui. Minä muutuin. Aikajana muuttui. Eteeni aukesivat ne teemat, joissa minulla on elämässäni annettavaa. Elämä täysin samoilla pelimerkeillä kuin aiemmin, tuntuikin taas antoisalta ja merkitykselliseltä. Menetys toi minut merkityksen äärelle. Syvällä sisimmässäni tiedän ja luotan, että romahduksen jälkeen tulee aina jotain parempaa, jotain hyvää tilalle.

Pelko on luottamusharjoitus

Opin tästä kaikesta, että pelko ei määritä sitä, mitä on tulossa. Eikä elämän kulkua voi ennustaa missään määrin. Siinä piilee myös luottamuksen salaisuus. Luotat, vaikka kaikki on epävarmaa.

Pelko on syvimmillään luottamusharjoitus. Pahimman ja parhaimman skenaarion voi tiedostaa ja tunnistaa, mutta lopputulemaa ei voi hallita. Voi luottaa, että kaikki menee hyvin ja silti pettyä. Voi usko, että kaikki menee huonosti, ja voi silti yllättyä positiivisesti.

Tämä pätee kaikkeen elämässä. On tiettyjä asioita, joita otamme itsestäänselvyytenä ja joita emme edes kyseenalaista. Luotamme siihen, että aurinko nousee joka aamu. Työssä oleva luottaa, että on työpaikka huomennakin. Yrittäjä luottaa, että asiakas maksaa laskunsa ajoissa ja että asiakkaita on myös jatkossa. Tuo luottamus sellaiseen mistä ei ole mitään takeita, on mielestäni yksi mahdottomuus. Eihän se ole loogista luottaa sellaiseen, mistä ei ole mitään todisteita.

Mutta logiikassa siinä ei olekaan kyse, vaan energiasta ja luottamuksesta. Luottamuksen energia on flowta parhaimmillaan. Asiat järjestyvät, kun luottaa elämään. Elämä kirjaimellisesti järjestyy eduksemme edessämme, kun antaudumme.

Rastas ja miten universumi viestii kaikessa ja kaikkialla

Vaikka aamulla mielessäni oli pelko lapsettomaksi jäämisestä, koen, että sain lohduttavan merkin hyvin pian herättyäni.

Katsoin aamulla suljetulle lasitetulle parvekkeellemme, ja huomasin, että siellä on rastas. Miten on mahdollista, että se on edes päässyt tuonne? Parveke on suljettu ja tiivis, eikä mitään koloja ole missään.

Menin parvekkeelle ja katsoin rastasta silmiin. Rastas ei ollut siellä paniikissa tai eksyksissä, vaan se oli alkanut rakentaa pesää. Sen katse oli rauhallinen ja sillä oli suussaan heiniä, joita se aikoi käyttää. Avasin sille parvekkeen lasit ja pyysin, että hän lähtee. Rastas odotti levollisesti, ja lensi sitten ulos parvekkeelta pyynnöstäni, mutta ei kovin kauas. Se ei lentänyt pois paniikissa, ei kaaoksessa, vaan harkiten ja kommunikoiden, yhdellä itsevarmalla pyrähdyksellä. Myöhemmin iltapäivällä, tuo sama rastas oli taas löytänyt tiensä suljetulle parvekkeelle, vaikka päästin sen jo kerran pois. Siellä se taas sinnikkäästi jatkoi pesän rakentamista.

Tuo rastas oli hirmuisen söpö ja se oli niin määrätietoisesti päättänyt, että juuri tälle meidän parvekkeelle on hyvä rakentaa pesä. Uskon, että tuo oli viesti. Kaikista näistä sadoista asunnoista ja avoimista parvekelaseista, hän päätti, että tämä suljettu parveke jollain ilveellä on se paras, ja jotenkin hän pääsi parvekkeen sisälle. Helpompiakin parvekkeita olisi ollut, mutta hän valitsi meidät. Hassua.

Elämä tapahtuu ympärillämme, teimmepä mitä tahansa. Pitää vain antautua ja ihailla hetkestä käsin.

Kaikki tämä myrsky lähti liikkeelle viime vuoden lopulla tapahtuneesta keskenmenosta, josta kirjoitin yhteen ensimmäisistä postauksistani. Tuo kokemus, yhdessä päivittäisen ja vahvaksi muodostuneen jooga-meditaatioharjoituksen kanssa, nostikin paljon syvempiä ja moniuloitteisia kerroksia käsittelyyn kuin osasin kuvitella, kun lähdin opiskelemaan kundaliinijoogaa.

Alkuvuodesta, intensiivisen itkemisen ja kirjoittamisen ja kaiken työstön jälkeen, luulin jopa käsitelleeni tuon keskenmenokokemuksen ja menin eteen päin. Ehkä vähän liian aikaisin. Grindasin töitä, joogaa, puskin eteen päin, mutta sitten jossain kohtaa tuli ontto ja uupunut olo. Olisi pitänyt ottaa sairaslomaa, koska tuo täytti kaikki uupumuksen kriteerit, mutta surukseni en osannut. Sairastuinkin ihan fyysisesti. Kehohan pakottaa pysähtymään jos mieli ei osaa niin tehdä.

Kundaliinijoogaopintojen harjoitusten edetessä, kevään ja elämän rullatessa eteen päin, joka viikko nousi jokin uusi minuuden kerros, jonka kohtasin. Jokin uusi kipu tai pelko, joka ei välttämättä suoraan liittynyt kokemukseen, mutta liittyi jollain tavalla minäkuvaani, historiaani, muihin ihmisiin, työhöni tai arvoihini, elämän katoavaan luonteeseen.

Näiden kipujen asteittaisella kohtaamisella olen ollut hyvin rehellinen itselleni ja muille, ja tunnen että olen käynyt kevään aikana läpi jonkinlaisen puhdistavan kiirastulen. Koen, että tuo raadollinen rehellisyys itseäni ja muita kohtaan on puhdistanut jotain karmaa ja sellaisia vuosien ja vuosikymmenten rakentamia kerrostumia, joita en edes tiennyt olevan olemassa. Ne pitää vapauttaa, jotta ne eivät vie tilaa uudelta.

En edes tiennyt ennen, että todellisen hyvinvoinnin kokemiseen tarvitsee kokea näin paljon pimeyttä. Nyt alan ymmärtää miksi pimeyden kohtaaminen on arvokasta ja korvaamattoman tärkeää, jotta voimme aidosti voida hyvin.

Pimeys ei pelota enää, kun sitä syleilee, kun kokee kiitollisuutta oman elämän ja oman minuutensa varjoja kohtaan. Pimeys ei samalla tavalla heilauta, kun sen kohtaa rohkeasti, koska pimeyden kohtaamisen jälkeen ei ole enää kokemuksia tai muistoja, mitä tulisi häpeillä tai vältellä. Kaikki tulee näkyväksi ja myötätunto vie pimeydeltä voiman.

Nyt myös kundaliinijoogaopinnoissa, olemme siirtyneet puhdistamisesta luomiseen ja sydänenergiaan, joka minulle on vahvasti sielun ja luomisen energiaa. Teemme päivittäisten harjoitusten lisäksi meditaation, jossa laskeudumme sydämeen kuulemaan sielumme äänen.

Eilisessä meditaatiokokemuksessani oli jotain maagista: tapasin jo edesmenneen pappani, ja hänellä oli minulle viesti. Hän on nyt useamman kerran tullut meditaatiossa antanut ohjeita ja tukeaan olemalla läsnä ja viestimällä ikään kuin sanattomasti, mutta nyt hänen viestissään oli jotain suuremmalla tavalla merkityksellistä.

Tässä meditaatiossa hän kehotti minua maalaamaan värikkään taulun, ja käyttämään paljon värejä, sillä siitä tulee hyvä mieli. Tunsin iloa, tai hän ikään kuin kommunikoi minulle ilon tunnetta. Koin vahvaa iloa taulun maalaamisesta meditaatiossa, ja että nimenomaan värien käyttö on nyt tärkeää, jotta elän iloa todeksi. Tunnen vahvasti, että minun tulee kirjaimellisesti toimia juuri noin, eli ihan oikeasti maalata värikäs ekspressiivinen taulu, mutta näen tuon myös metaforana elämälle ja elämän luomisen prosessille.

Kun maalaamme tai luomme jotain, kuvittelemme mielen visiota todeksi. Ajattelen nyt ohjeen kehotteena luoda sellaista elämää ja sellaista todellisuutta, joka tuo iloa.

Ja tässä tullaan siihen, miksi varjojen kohtaaminen on ollut ja on edelleen tärkeää:

Ilo kumpuaa luovuudesta. Luovuus kumpuaa luottamuksesta. Luottamus kumpuaa turvasta: vahvoista juurista, maadoittumisesta. Maadoittuminen tulee läsnäolosta. Kun tuntee jalat maata vasten. Kun tuntee tuulenvireen iholla. Kun haistaa sateen ja tiivistyvän kosteuden, ja hengittää raitista ilmaa, eikä ajattele mennyttä, eikä niin tulevaakaan.

Ilo ja luominen on haastavaa, jos keho ja mieli eivät ole tasapainossa ja jos on vielä varjoja, joita emme itsellemme myönnä. Siksi omien varjojen kohtaaminen ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen on ensisijaisen tärkeää. Ne pitää kohdata, jotta ne eivät vie voimia tältä hetkeltä, läsnäolosta, ja jotta ne eivät syö turvallisuuden tunnettamme.

Eikä tuo työ lopu elämässä koskaan, mutta jossain kohtaa varjot tulevat osaksi kokonaisuutta ja luomiseen voi keskittyä.

Pimeys vaikenee. Ilo ja luovuus alkavat ottaa valtaa, kun tuntee taas olevansa turvassa.

Harjoituksen aikana, kun maltoin mennä yli 15 minuutin meditaation, aloin näkemään asioita verkkokalvoillani. Ensin värejä, muotoja, sitten nuo muodot ja värit alkoivat kertoa tarinaa. Lopulta kokemus oli niin syvä, että olin jossain unen ja valveen rajamailla ja ajantajuni hämärtyi.

Näky syventyi loppurentoutuksessa.

Näyssä oli omena, jonka läpi syömme tunnelin. Tämä mielikuva varmaankin aluksi juuri lukemastani opettajani Inderjit Kaur Khalsan kirjasta Aikamatka - Sielun reissukirja, jossa hän kertoo omenasta ja miten se omena symboloi todellisuuttamme ja kokemustamme siitä. Hän kirjoittaa myös aiheesta lyhyesti tässä blogipostauksessa.

Ajattelin meditaation alussa löyhästi hänen kuvailemaansa omenavertausta, tai ainakin sitä mitä siitä muistin. Meditaatio syventyi. Ajatuksia kulki ohitseni kuin pilviä, kunnes niiden melu vähentyi. 15 minuuttia meditoituani tuntui, että haluan jatkaa vielä pidempään.

Pian tuo meditaation alussa ajateltu omena-vertaus alko elääkin omaa elämäänsä ja siitä tuli jokin oma visionsa mielessäni.

Omassa meditatiossani näin omenan, jonka sisälle on nakerrettu tunneli. Tuossa visiossa, omenan sisällä oleva tunneli symboloi elämäämme, tai näkemyksemme elämästämme ja siitä minkä koemme todeksi.

Ymmärsin meditaatiossa, että monesti tuo todellisuuttamme symboloiva tunneli, tuo jo valmiiksi syöty osa, on kuitenkin hyvin rajallinen osa todellisuutta.

Meistä kuitenkin tuntuu vahvasti siltä, että tuo omenan sisälle nakerrettu tunneli on koko elämämme, koko totuus, kaikki mitä on, eikä muuta voi olla olemassa. Emmehän me näe muuta, joten miten voisi olla mitään muuta?

Mitä emme näe tai pysty todistamaan, ei sitä ole olemassa. Näin meitä on opetettu ajattelemaan ja tähän ajatteluun helposti taivumme. Mieli asettuu helposti kehon ja uskomusten rajoihin, eli siihen, mitä on jo havaittu ja todennettu olevaksi.

Olemme siis erittäin tietoisia omenan rajoista. Ajattelemme, että voimme kulkea omenaa vain lienaarisesti yhteen suuntaan, eteen tai taakse tunnelissa.

Omenassa oleva tunnelimme alkaa syntymästä ja päättyy kuolemaan, ja omenan tunneli näyttäytyy yksisuuntaisena, ennalta annettuna.

Mutta emmehän me todellisuudessa näe koko omenan tarjoamia mahdollisuuksia.

Me vain oletamme, että omenalla on rajat ja että tunnelia täytyy kulkea. Jos hädin tuskin uskallamme kulkea omenassa eri suuntiin, harva uskaltaa edes ajatella omenan ulkopuolista maailmaa.

Ajattelemme omassa omenatunnelissa, että todellisuus on objektiivista, vaikka todellisuudessa jokaisen kokemus - värit, tuoksut, äänet, millaisesta musiikista, vaatteista, mauista, tuoksuista pidämme - ovat hyvin erilaisia eri ihmisten kesken.

Havaitsemme asiat eri tavoin ihan fysiologisestikin, mutta myös kulttuurisesti ja henkilökohtaisista kokemuksistamme johtuen. Todellisuus ei ole juuri kenellekään sama ja ne lainalaisuudet, joista pidämme kiinni, ovat vain löyhiä sopimuksia, joita olemme yhteisesti päättäneet noudattaa, jotta elämässä olisi edes jotain ennustettavuutta. Käydään töissä, nostetaan palkkaa, maksetaan laskut, noudatetaan sääntöjä, sanottuja ja sanomattomia sellaisia.

Kukaan ei ole tuossa samassa olemassaolon tunnelissa kanssamme, vaan kaikilla on omat omenat. Kaikilla on siis oma ymmärryksensä universumista ja olemassaolosta sekä oma tunnelinsa, elämänpolkunsa.

Omenalla ei oikeastaan ole rajoja, mutta mielessämme omenalla ja tunne on rajat.

Omenan sisällä oleva tunneli on se mitä näemme, se elämä mitä koemme, ja tunnelia kantava omena on käsityskykymme rajoissa. Mutta todellisuus omenaa laajempi. Se on ääretön. Se jatkuu myös omenan ulkopuolella.

Näyssäni keskeistä oli, että omenan läpi pystyikin nakertamaan ihan mihin suuntaan tahansa. Ylös, alas, vasemmalle, oikealle, ihan minne vain, mutta jostain syystä pysymme usein valmiiksi nakerretussa tunnelissa.

Mistä tahansa noista eri suunnista omenassa - todellisuuksista - voi tulla totta, kun uskallamme nakertaa kohti mahdottomalta tuntuvia suuntia.

Sääntöjä voi rikkoa. Säännöt, oppimamme asiat ovat vain rakennelmia, löyhiä sopimuksia, jotka eivät aina ole absoluuttisia totuuksia, vaikka näin kuvittelisimme.

Joku viisas jossain sanoi (näin viittaat kun et muista lähdettä, mutta muistat että se oli joku viisas henkilö!) että asiat, joita ei ole ennen tehty, niitä pidetään mahdottomina kunnes joku tekee ne.

Eli jotain uutta ja innovatiivista keksivä tai luova todellakin rikkoo olemassaolon ja mahdollisuuksien rajoja. Kaikki lähtee mielikuvituksesta. Siitä, että uskaltaa ajatella valmiiksi annettujen sääntöjen ulkopuolelta.

Olemme valitettavasti usein ehdollistuneet siihen, että elämässämme voi tapahtua vain tiettyjä asioita.

“En minä onnistu, koska olen tällainen.”

“Tuo ei ole minulle mahdollista.”

“Tuo ihminen onnistuu, koska hänellä on tuollainen perhetausta.”

“Tuolle ihmiselle kaikki on helpompaa kuin minulle".”

“Minä pystyn vain siihen ja tähän näissä rajoissa, koska näin elämä on tähänkin saakka mennyt.”

Olemme niin ripustautuneita kehittelemiimme todellisuuden sääntöihin, että meidän on vaikea kuvitella muuta kuin sitä mitä on, muuta kuin mitä jo tunnemme.

Tuntematon pelottaa.

Tuntuu helpommalta ja turvallisemmalta jäädä siihen elämään, niille raiteille, millä on jo menossa, vaikka se ei tuntuisi hyvältä. Siksi myös muutoksia elämässä on vaikea tehdä.

Tässä voi ehkä muistella tarinoita löytöretkeilijöistä litteän maan uskomuksen aikoihin, kuinka löytöretkeilijöitä peloteltiin maailman laidalta tippumisesta.

He onneksi uskalsivat lähteä tutkimaan ja katsomaan, että löytyykö sitä maailman reunaa jostain. Mennään katsomaan, eihän sitä muuten voi tietää! He lähtivät ja totesivat että hitto, maailmalla ei ole reunoja vaan tätähän voi mennä ympäri! Jotkut uskalsivat ajatella status quon ulkopuolelta. Jotku uskalsi mennä kohti tuntematonta ja vieläpä vallitsevaa uskomusta vastaan.

Jos näin ei olisi tehty, muutenhan me täällä vieläkin uskottaisi lit… ei kun joo, tosiaan!

Vieläkin ON ihmisiä, jotka uskovat litteään maahan…

Uskomukset, nuo yhdessä sovitut ja henkilökohtaiset konstruktiot, rakentavat todellisuutemme ja lopulta elämämme. Niissä on kaiken pohja sekä pysyvyydelle että muutokselle.

Omia uskomuksia kannattaa todellakin kyseenalaistaa, etenkin jos niistä tuntuu olevan elämässä enemmän haittaa ja harmia kuin hyötyä. Ensin omista uskomuksista kannattaa tulla tietoisiksi, eli itseensä ja omiin syviin sopukoihin, traumoihin, identiteetin rakennuspalasiin kannattaa huolella tutustua.

Muutenhan niitä omia uskomuksia ei voi edes kyseenalaistaa, jos niistä ei ole tietoinen. Osa niistä on todella helppo tiedostaa, mutta osa niistä on jossain niin syvällä, että pitää hieman kaivella, että niistä tulee tietoisiksi ja että ne voi muuttaa.

Meditaationäyssäni oli keskeistä se, että on oma valintamme, millaista todellisuutta itse rakennamme.

On oma valintamme, mistä kohdasta omenaa nakertaa ja mihin suuntaan omenaa lähtee.

Kuten tuo omena, on todellisuus rajaton, ja todellisuus jatkuu myös omenan ulkopuolella, vaikka emme olisi siitä tietoisia.

Me todella päätämme elämässä, mikä on totta ja mitä todellisuutta päätämme uskoa. Pitää vaan uskaltaa ajatella isosti, tuon nyt kulkemamme tunnelin ja jopa tuon omenan ulkopuolelle. Uskallatko nakertaa kohti tuntematonta?

Siivous on hyvä tapa meditoida ja järjestellä omaa mieltä.

Kodin, fyysisen tilan tai vaikka kalenterin järjestäminen onkin nimenomaan symbolista ajatusten ja elämän järjestämiselle, ja sillä voi kutsua elämäänsä uusia asioita.

Esimerkiksi, kun olen joskus toivonut elämääni uusia asioita, olen ensimmäisenä tehnyt fyysisesti tilaa kotiin. Raivaan hyllyjä niin, että jää jopa tietoisesti tyhjiä hyllyjä. Nuo tyhjät hyllyt ja laatikot symboloivat sitä tilaa, mihin ne uudet elämän asiat tulevat mahtumaan.

Harjoituksena siis suosittelen, että jos toivot jotain uutta elämääsi (esimerkiksi puolisoa), raivaa tuolle tulevaisuuden puolisolle tyhjä hylly tai kaapisto kodistasi. Olen testannut ja toimii kyllä!

Myös deittiappien poistaminen auttaa luomaan tilaa elämään, vaikka se kuulostaakin melko vastakkaiselta, jos on etsimässä uutta kumppania. Mutta perspektiivinä tuon esiin, että jos käy maanisesti uusilla deiteillä jatkuvasti uusien ihmisten kanssa, jatkuvasti skrollailee uusia kasvoja, kuten itse olen joskus käynyt, ei siellä ole ollut tilaa oikean rakkauden kehittymiselle ja aidolle kohtaamiselle, kun jää koukkuun tuohon lyhyiden kohtaamisten aiheuttamiin adrenaliinikikseihin.

Tuo tila aidolle yhteydelle ja kohtaamiselle, rauhalle, pitää ensin löytää itsestä ja sitten voi mennä ihan eri energialla kohtaamaan uutta ihmistä, olipa se sitten juurikin siellä deittiapissa tai muulla alustalla. Eli en siis ole deittiappeja vastaan, vaan toivon vain ihmisille hedelmällisempiä ja aidompia kohtaamisia.

Ei varmaan heti huomenna tule tuliselta rakkaudelta viestiä, mutta kokeile ja anna asialle vaikkapa vuosi aikaa. Kun on tilaa uudelle, tuo tila kyllä täyttyy luonnollisestikin.

Myös elämään kannattaa raivata tyhjää tilaa. Jos kalenteri on jatkuvasti täynnä menoja ja meininkiä, milloin uudelle ihmiselle edes olisi aikaa? Mieti siis myös ajankäyttöäsi, onko siellä tilaa uudelle ihmiselle ja rakkauden kehittymiselle? Rakkauden kehittyminen vaatii aikaa ja tilaa, ihan konkreettisesti.

Kun kodissa, kalenterissa ja mielessä on hieman tyhjää, jopa kaipausta, yksinäisyyttäkin, sinne ihan oikeasti mahtuu sitten paremmin joku uusikin ihminen.

Se rakkauden pimeä puoli, kolkko kaipaus, pitää uskaltaa kokea, että sydämeen voi mahtua joku uusi.

Raportoi toki tänne blogin kommentteihin tai mulle vaikka Instagram-viestillä, jos tämä on alkanut toimia.

Olemme nyt opinnoissa menossa viikossa, joissa tasapainotamme negatiivista, positiivista ja neutraalia mieltä, eli energiakehoja 2, 3 ja 4., joiden harjoituksia teemme viikon ajan joka päivä. Jos mietit mitä nämä oikein ovat, jatka lukemista niin opit ainakin karkeasti mistä on kyse. Opiskelen näitä asioita itsekin, eli nämä eivät ole valmiita tulkintoja tai ajatuksia, mutta näkemyksiäni oppimastani.

Taustaa: kundaliinijoogan energiakehoista ja miten näen ne itse

Kundaliinijoogassa opetetaan, että ihmisellä on yhteensä kymmenen energiakehoa, jotka oman tulkintakehykseni mukaan ovat keho kokemuksemme eri aspekteja ja puolia. Yksi näistä kehoista on fyysinen keho (5. keho), ja esimerkkejä muista kehoista ovat negatiivinen mieli, positiivinen mieli, neutraali mieli, aura ja esimerkiksi karisma.

Mainitsin nämä, koska nämä ovat ne helpoimmin ymmärrettävät kehotyypit ihan jo nimiensä perusteella. Niillä on hyvin yleistajuiset nimet siis.

2. energiakeholla tarkoitetaan suojaavaa mieltä, eli mielen tasoa, joka suojelee meitä vaaroilta ja ikäviltä kokemuksilta. Sitä kutsutaan myös negatiiviseksi mieleksi, mutta negatiivinen ei ole siis aina huono asia. Liiallisena, suojaava mieli eli 2. energiakeho taas tekee meistä pelokkaita ja pysähtyneitä emmekä uskalla tehdä muutoksia elämässä, jos tämä ei ole tasapainossa. Eli kuten tiedämme yleistiedollakin, negatiivinen ajattelu on parhaimmillaan meitä suojaavaa, mutta pahimmillaan meitä rajoittavaa.

   Nähdäkseni tuo suojaava mieli taas alkaa helposti dominoida mitä vanhemmaksi tulemme. Tulemme liian mukavuudenhaluisiksi ja pelokkaiksi tehdä muutoksia elämäämme, vaikka niitä kipeästi tarvitsisimme. Kun meistä tulee ns. aikuisia, meistä tulee vähän liiankin aikuisia, ja unohdamme elää täysillä ja tuntemattomaan hyppäämisestä tulee hankalaa. Parkkiinnumme tietyille raiteille.

3. energiakeho on eteen päin suuntaava mieli, jota myös positiiviseksi mieleksi kutsutaan, joka taas on se puoli meistä joka suhtautuu asioihin innolla, ennakkoluulottomuudella, heittäytymisellä ja uskalluksella.

   Tämä on se puoli meistä, joka uskaltaa hypätä tuntemattomaan ja uskaltaa ottaa riskejä. Kun ajattelemme asioista positiivisesti, tämä mielen taso on aktiivinen. Epätasapainossa, tämä mieli taas ottaa liian suuria riskejä ja on rajaton, ja voi aiheuttaa meille vaaraa. Eli jos positiivinen mieli dominoi ja on ns. epätasapainossa, saatamme liftata ja hypätä sarjamurhaajan takapenkille. Saatamme sanoa liikaa kyllä, silloinkin kun tekisi mieli sanoa ei.

   Sanoisin oman elämänkokemukseni perusteella, että tämä mieli dominoi teini-iässä ja nuoruudessa, kun melko huolettomastikin teemme päätöksiä ja kokeilemme asioita emmekä huomioi niiden riskejä. Se ei ole aina huono asia, mutta suunnilleen tuossa iässä moni muistaa varmasti polttaneensa näppinsä tai tehneensä jotain hieman hullulta tuntuvaa, jota ei nyt ehkä uskaltaisi tehdä.

4. energiakeho on neutraali mieli tai meditatiivinen mieli, intuition ääni, joka tasapainottaa hulttiopäistä kolmatta mieltä ja pelkoihin taipuvaista 2. mieltä.

Kun kaikki nämä kolme edellä mainittua energiakehoa ovat tasapainossa, uskallamme tehdä muutoksia suuntiin, jotka auttavat meitä kasvamaan ja elämään mielekästä elämää, mutta hallitsemme riskit ja osaamme ennakoida realistisemmin.

Kaikkia näitä tarvitaan, ja kaikilla meillä on omat haasteemme näiden tasapainottelussa. Negatiiviseen ajatteluun taipuvaisen on hyvä oppia positiivista ja neutraalia ajattelua, kun taas yltiöpositiivisen olisi hyvä oppia myös näkemään asioiden riskit ja vaarat. Mikään ääripää ei ole hyväksi kenellekään.

Teemme nyt juurikin näiden kehojen harjoituksia, mikä on ollut omalla tavallaan maailmaa mullistavaa ja puhdistavaa.

Hauskaa on, että kehollisten harjoitusten lisäksi meillä on tehtävänä kirjoittaa joka viikko itsereflektiivisia harjoituksia viikon teemaan liittyen. Itse kirjoitan joka päivä Antti Holman podcastissa joskus mainittuja aamusivuja, ja siitä on kyllä ollut hyötyä luovuuden kaikkien aspektien avaamisessa. Kirjoitan mitä mieleen juolahtaa, ja välillä toki käsittelen oppimiseen liittyviä teemojakin. Aamusivuilla homma lähtee vaan helposti laukalle, mutta niin sen kuuluukin toimia. Luovuus kukkii kun sille ei aseteta turhia rajoja.

Kirjoituksien lisäksi, tehtävä tällä viikolla on meditaatiokävely ja /tai jonkin kodin sopukan perusteellinen siivoaminen. Perusteluna on, että siivoamisessa tai esimerkiksi kävelyssä ajatukset järjestyvät.

Kuten aiemmin olenkin kirjoittanut tänne, meditaatiota voi tehdä monin eri tavoin ja keinoin, eli aina ei tarvitse istua risti-istunnassa munkkiasennossa, vaan ajatuksiaan voi organisoida erilaisissa flow-tiloissa ja erilaisin työkaluin, hieman sitä kuunnellen mitä mieli ja keho milloinkin kaipaa. Voi käyttää erilaisia riittejä tai rituaaleja, jopa taikoja asioiden toteuttamiseksi.

Voiko muita edes auttaa, jos ei kohtaa omaa pimeyttään?

Jos palaamme hieman tähän kundaliinijoogaopettajan opintomatkaani, tässä lähestymistavassa, ainakaan tämän opettajan toimesta, ei ole toksista positiivisen ajattelun kumbaijaata ja heilutella käsiä ja torjuta negatiivista ajattelua, vaan me työstetään itseämme reflektoiden ja omaa pimeyttä ja elämän kuonaa pintaan nostaen, käsitellen ja ihan rehellisesti.

Jokaiselle on toki oma valinta, paljonko pystyy ja haluaa käsitellä asioita, mutta säälihän se olisi, jos jättäisi tällaisessa antautumisen prosessissa omat kuonat käsittelemättä. Itsellehän siitä vain haittaa olisi.

Näihin opintoihin ja tähän prosessiin liittyy myös paljon sellaista raakaa kipua, mitä nousee pintaan, kun pitää jatkuvasti pysähtyä itsensä äärelle. Siksi jotkut muut joogaopettajan opinnot eivät olisi olleet oma juttu, ei ainakaan ensialkuun.

En halua olla mikään fitness-joogaopettaja, vaan aidosti läsnäoleva ihminen, joka oikeasti pystyy auttamaan muita niillä metodeilla, arvoilla ja sillä elämänkokemukslla mitä olen kerryttänyt. Pitää todella tuntea itsensä ja oma pimeytensä, jotta voi auttaa muita vastaavissa tilanteissa.

En usko, että kukaan voi olla kauhean hyvä henkisten metodien opettaja muille, jos ei itsessään täysin kohtaa ja myönnä myös pimeyttä. Sitähän meissä kaikissa on. Sen pimeyden työstössä voi myös paremmin auttaa muita kun on rehellisesti ihminen, jolla on rikkonaisuuksia ja epätäydellisyyksiä. Niitä meissä kaikissa on.

Sitä kuuluisaa valoa ja rakkautta kohti voi mielestäni mennä vain niin, että työstetään itseämme kaikkine tasoinemme, myös se pimeä puoli hyväksyen ja sitä rakastaen, siitä oppien.

Rauhaa voi tuntea lähinnä silloin kun on itselleen rehellinen, ja siinä on se syy, miksi lähdin tälle matkalle.

Kaikki kuona pintaan, käsittelyyn, ja vain sillä tavalla pystyn oikeasti rakentamaan itselleni aitoa ja mielekästä elämää, joka näyttää minulta. Lopulta siitä onkin kyse: miten rakennan omasta elämästäni mahdollisimman autenttista, etten kadu kuolinvuoteellani sitä, että elin vain muiden odotuksia varten.

Olen kasvanut tähän voimaan sellaisesta äärettömästä kiltteydestä ja altavastaajuudesta, että olen ollut vähintään yhtä kiltti kuin sinä, ellen jopa kiltimpi. Vaikkei kiltteys kilpailu olekaan, pointtina tälle lauseelle on osoittaa, että helvetin kiltistä tossukastakin voi tulla niin vahva, ettei kukaan enää astu varpaille.

Tänä päivänä, jos haistan jotain epäilyttävää, hyväksikäytön makua, pystyn jo nykyään ottamaan etäisyyttä. Jos joku tarvitsee vastauksen heti ja nyt, sitä ei kannata antaa painostuksen alla, koska harva asia on nyt ja heti. Yleensä tuo on vain pieni voimankäytön taktiikka, jolla painostetaan ihminen päättämään isoja asioita kiireessä. Harva asia on oikeasti elämän ja kuoleman asia.

Pystyn vetämään rajani. Minusta tuntuu hyvältä ja turvalliselta sanoa ei, ja tilanne ei ole todellakaan ollut aina näin. Itse asiassa tämä muutos on tapahtunut aivan vastikään ja hiljalleen, kerros kerrokselta.

Mutta en olisi tässä, jos elämässäni rajojani ei olisi rikottu todella vakavasti ja monella eri tavalla eri ihmisten toimesta läpi elämän – ja jos tuo ei olisi lopulta alkanut kyllästyttämään.

Miten rajojani on rikottu

Rajojani on rikottu niin kutsuttujen ystävien toimesta ja useamman kerran, ex-puolisoiden, tapailukumppaneiden, entisten pomojen, kollegoiden ja koulukavereiden taholta. Olin todella pahasti ja päivittäin kiusattu valtaosan kouluikäni ajasta, puhumattakaan kaikesta muusta kokemastani.

Vaiheittain olen kuitenkin tunnistanut oman vastuuni asioissa ja sen, millainen kiltteys on haitaksi ja miten sanoa turvallisesti ja sitä tarkoittaen EI.

Näissä tilanteissa on helppo ajatella, että toinen oli paha ja minä olin uhri, mutta olen tunnistanut myös itsessäni sellaisen piirteen – rajattomuuden ja turvattomuuden – joka vetää puoleensa tilanteita, joissa sallin toisten rikkoa rajojani.

Disclaimerina, että tässä kirjoituksessa ei syyllistetä ketään, vaan tarkoitus on raa’an rehellisesti tarkastella, kannattaako kiltteyttä todella pitää niin suuressa arvossa, mitä pidämme.

Liika kiltteys ei ole hyve

Liika kiltteys ei ole arvokas uhrautuminen maailmalle, vaan se on tietynlaista itsestään piittaamattomuutta, jossa on sisäistänyt ajatuksen, että toisten arvo ja merkitys on kiltin ihmisen silmissä korkeampi kuin oma.

Toisen suututtaminen olisi kauhistus. Siitähän voisi tulla vaikka konflikti, ja konfliktit ovat herkille ihmisille kuluttavia.

Konfliktihan voisi johtaa siihen, että minua ei uskota, tai tapahtuu pahemmin mitä nyt tapahtuu. Konflikti eskaloituu riidaksi ja sitten se kuormittaa vielä enemmän. Ehkä väkivallaksi pahimmassa tapauksessa. Lopulta konfliktin välttely ja kiltteys paljastuukin suojamekanismiksi, jossa suojelemme itseämme pahimmalta valitsemalla vähemmän pahan – eli uhraamalla itsemme.

Jos väkivallan voi välttää olemalla kiltti, jättämällä vastustamatta, kääntämällä toisen posken, moni kiltti ihminen valitsee uhrautumisen.

Tämä kiltin tytön syndroomaa vastaan on vaikea taistella, mutta kyllä sä pystyt kun tällainen tossukkana syntynyt superkiltti ihminenkin on pystynyt. Enää 2020-luvulla ei tarvitse kääntää toista poskea, eikä tarvite kuolla ristillä uhrautuakseen ihmiskunnan syntien tähden. Itse en ainakaan suostu.

Ei:n sanominen ei tee sinusta pahaa ihmistä

Tottelevaisuus tilanteessa vahvistaa käsitystä, että seuraavallakin kerralla kannattaa olla kiltti, jotta pääsee helpommalla. Helpolla pääsemisen kuvitelma onkin osa liian kiltteyden varjoa.

Tuo kiltteyden ihanne, tuo ajatusmalli on monella niin syvälle juurtunut, että sitä ei aina tavoita tunteiden eikä sanojen kautta, vaan kyseessä on syvä uskomus itsestä.

Jos on tottunut olemaan altavastaaja, uhri, se on lopulta syvä uskomus siitä, mitä kokee ansaitsevansa ja minkä kokee olevan normaalia. Oma rooli on asettunut tietynlaiseksi.

Mutta mitä sitten? Oletko tuo "liian kiltti, näin käy aina" koko loppuelämäsi? Onko se nyt niin paha asia olla kiltti ihminen?

No on se usein sinulle itsellesi hyvinkin ikävä asia jos se menee liian pitkälle!

Osa meistä on, ja osa sanoo jossain kohtaa, että nyt riittää.

Siitä hetkestä alkaa tapahtua itsereflektiota ja sisäisen voiman kasvua. Hiljalleen löytää työkaluja, joilla voi muuttaa oman todellisuuden kohti voimaa.

Voit olla hyvä ihminen siitäkin huolimatta, että omaat terveet rajat ja sisäistä voimaa.

Noh, miten sitten sen heikon Ei-sanan tunnistaa? Missä tilanteissa et todellisuudessa sano ei, vaikka yrität?

Tässä esimerkkejä:

…..Hei haittaako sua jos en sittenkään ehkä…

…. Ethän pahastu jos …..

…. Noh.. kai mä sitten voin tehdä / olla / tulla / mennä /hoitaa.

….Ethän suutu jos….

… Meillä on kyllä nyt muuta mutta kai mä sitten….

…. minä kyllä suunnittelin eri tavalla mutta kaipa se sitten…..

… En ole nyt ihan varma, olen kyllä aivan piipussa mutta hoidetaan

Se miksi tuo on ongelmallista, on että noissa viesteissä oletetaan, että vastaanottaja suuttuu tai hänen maailmansa menee jonkin murskaksi torjunnasta tai kieltäytymisestä. Tai oletetaan, että keskustelun osapuolen olisi pitänyt tajua, ettei toinen halua tai voi tehdä jotain. Mutta sitten maagisesti kuitenkin epäröivästi EI:n sanova henkilö uhrautuu, so what’s the problem sitten vastapuolelle? No ei ole ongelmaa. Sehän suostui hei!

Mutta miten sitten muutat kommunikointisi tästä epäröivästä ja epäselvästä viestinnästä, kohti itsevarmaa ja turvallista kieltäytymistä?

1. Lopeta selittely: "Tämä ei valitettavasti käy."

2. Lopeta kysymysmuoto: "Hei, tilanne muuttui enkä pääse."

3. Päätä keskustelut itsevarmasti: “En halua jatkaa tätä keskustelua."

4. Keskustelun päätöksiin: “Minun täytyy mennä vessaan / minulla on kiire / keksi jotain”

5. Ole suora: “Ei valitettavasti onnistu” + syy jos haluat välttämättä perustella, mutta tarvitseeko aina perustella?

6. Kehonkieli: onko asentosi epävarma, suojaava, vaikka suustasi tulee sana ei?

7. Energia: uskotko itse omat sanasi vai annatko vastapuolelle liikaa tulkintavaraa, vaikka sanot ei? Kun itse uskot mitä sanot ja sanot sen sellaisella pontimella että oksat pois, niin kyllä se ei menee perille.

8. Jos ei hyvällä niin pahalla sitten: koet olosi fyysisesti uhatuksi eikä energia, kehonkieli eikä muukaan toimi, pakene, huuda, poistu paikalta, soita poliisi ja jos tarve eikä edellä mainituista ole apua, puolusta itseäsi, jos vain suinkin kykenet

9. Ja tämä, ehdottomasti tämä: Puolusta muita, jos olet jossain tilanteessa toista vahvempi, selvempi, ja näet epäoikeutta, etenkin jos toinen ei pysty kommunikoimaan omia rajojaan syystä tai toisesta.

Lopuksi

Jos jotain tästä poimit, poimi tämä: Joskus sinun vaan pitää olla se vaikea, äkäinen akka, vaikka nimenomaan kilteille ihmisille tuo bitchinä oleminen on se vaikein asia. Kiltille ihmiselle edes kiltisti ei:n sanominen tuottaa tuskaa.

Mutta mitä enemmän sanot ei selkeästi ja kirkkaasti, sitä helpompaa siitä tulee ja mutkattomampaa. Sitä itsevarmemmaksi tulet ja sitä vahvemmiksi sun rajat tulevat ja sitä helpompaa muiden on niitä kunnioittaa.

Ein sanominen on todellisuudessa armollista, reilua ja rehellistä toista kohtaan. Se säästää ihmisiltä tuhottomasti aikaa ja on suuri palvelus, etenkin jos aika on kortilla.

Epäsuora viestintä on erityisesti suomalaisessa kulttuurissa todella ongelmallista. Epäsuora ja epäröivä viestintä johtaa siihen, että ihmiset päätyvät tekemään muiden työt, menemään treffeille joita eivät halua, tai juuttumaan keskusteluihin, joista eivät kehtaa poistua - ja kaikkien aikaa tuhlaantuu.

Kaikki siksi, että ei ole uskallettu pahoittaa toisen mieltä. Se toistuu niin kauan kunnes oppii sanomaan sen yhden taikasanan: EI.

Sano ei ja kaikki osapuolet pääsevät eteenpäin.

Pelko on inhimillinen osa elämää, mutta tiedän omasta kokemuksestani että se voi olla joskus niin vaikeaa, että se hallitsee kaikkea ja tuntuu, että muuta ei olekaan. Tiedän tasan tarkkaan miten kauhistuttavaa pelko, etenkin kroonistunut pelko ja ahdistus on.

Pelko voi olla niin voimakasta ja halvaannuttavaa, että kaikki hyvät lopputulemat elämässä tuntuvat mahdottomilta. Olen ollut sellaisessa tilassa vuosia ja vain selviytynyt.

Monia auttaa käsitellä pelkoja esimerkiksi psykoterapeutin kanssa, mutta valitettavasti nämä palvelut eivät ole aina reilusti kaikkien saatavilla.

Mutta olen vakuuttunut, että vahvankin pelon tilasta voi päästä pois pienin askelin ja eri keinoja kokeilemalla. Olipa terapiassa tai ei, on tärkeää löytää ne itselle toimivat keinot.

Siksi tässä jaankin erilaisia työkaluja, jotka voivat toimia eri ihmisille eri lähtökohdissa ja elämäntilanteissa.

Itsemyötätunto: kaikki on hyvin

Kun pelkäämme ja jaamme pelot muille, tilanne on hauras. Ihan aina emme toivoisi muiden nauravan peloillemme, vaan kaipaamme myötätuntoa, lohdutusta, äidillistä lausetta, joka kertoo, että kaikki on hyvin. Ei ole mitään hätää. Kaipaamme halausta, joka pehmentää ja vie pelon hetkeksi pois.

Aina emme voi saada halausta ja lohtua ulkopuolelta, mutta mielikuvaharjoittelu auttaa. Voimme itse nähdä itsemme etäältä, ikään kuin hyvänä ystävänä. Kerromme tuolle hyvälle ystävälle pelon sydän auki, ja tuo ihana hyvä ystävä lohduttaa ja halaa, kertoen, että kaikki menee ihan hyvin. Ei ole mitään hätää. Olen tässä. Löydämme rakkauden ja myötätunnon tuohon hetkeen itsestämme.

Kun tätä mielikuvaharjoitusta jatkaa, sydän pehmenee ja pelko alkaa hälvetä. Vaikka tämä on nimenomaan mielikuvaharjoitus, voit mielelläsi simuloida oikeaa tilannetta, jossa saat lohduttavia sanoja ja kosketuksia. Aivot tulkitsevat sen aitona tilanteena ja lopputulema, eli helpottava tunnereaktio, on käytännössä sama. Mielikuvittele siis lohtua.

Rationalisointi toimii joillekin, mutta ei kaikille

Joskus ensireaktiona, yritän päästä pelkotilasta järkeilemällä. Joskus logiikka lohduttaa. Kun kerron esimerkiksi pelkoni ääneen, huomaan niiden järjettömyyden, tai yksinkertaisesti pelko voikin vaikuttaa hassulta kun sen kertoo ystävälle tai terapeutille ääneen. Jotkut saavat lohtua logiikasta ja todennäköisyyksistä, mutta joskus mieli jää rauhattomaksi kaikista todennäköisyyksistä huolimatta.

Jos kuitenkin olet rationalisoivaa tyyppiä ja logiikka tuo lohtua, voit pohtia pelon äärellä, onko tuo pelko oikeasti rationaalinen pelko? Vai tuleeko tämä reaktio todellisuudessa jostain historiastasi? Jos otat aikaa pelon paikannukseen, mitä tunnetta tai edes etäistä kokemusta se menneisyydestäsi muistuttaa?

Pohtimalla pelon alkuperää, voit todentaa, onko tuo pelko peräisin tästä hetkestä vai vain heijastuma menneisyydestä.

Jos pääset paikantamaan pelon menneisyyden heijastumaksi, muista, että tilanne on jo ohi. Tuo tilanne ei ole läsnä tässä hetkessä. Voit käydä tuota mennyttä tapahtumaa mielessäsi läpi ja ajatella itseäsi tilanteessa myötätunnolla ja rakkaudella. Ehkä uusi tilanne nosti juurikin tuon tapahtuman käsittelyyn, jotta voisit tulla sinuiksi tuon menneen muiston kanssa.

Eri tilanteet voivat aiheuttaa täysin saman tunnereaktion, mitä olemme kokenee menneessä, vaikka uudessa tilanteessa ei olisikaan järkitasolla juurikaan mitään samaa.

Kannattaa ottaa aikaa pelon kohtaamiseen ja pyriä tunnistamaan, onko reaktio meitä suojaamassa, onko vaara todellista, vai onko tämä tilanne vain triggeri, joka nostaa menneen käsittelyyn. Onko tämä pelon tunteen tuoma vaara todella niin suuri, miltä se juuri nyt tuntuu?

Pelon kohtaaminen ja käsittely on tärkeää joka tapauksessa, olipa se sitten peräisin tästä hetkestä tai menneestä.

Kirjoittaminen, rituaalit ja mielikuvaharjoitteet

Olen törmännyt muutamaan hyvään harjoitteeseen, jossa yhdessä kirjoitetaan pelot ja luovuttavat asiat yhdelle lapulle. Kun pelottavat asiat on kirjoitettu lapulle, lappu poltetaan, ja näin päästetään irti pelottavista asioista. Näihin pelkoihin ei enää palata sen jälkeen. Olen tehnyt harjoitteen kundaliinijoogaopinnoissa, ja sitä ennen erään henkisen startup-tapahtuman ryhmärituaalissa.

Kirjoittaessasi nämä sitoudut siihen, että et vaivaa päätäsi enää noiden asioiden murehtimisella. Ne on käsitelty ja annetaan toisaalle huolehdittavaksi. Se on eräänlainen luottamusharjoitus elämään. Ja ei, kyse ei ole vastuun välttelystä, vaan kontrollista irti päästämisestä. Laskut tulee hoidettua, töihin tulee mentyä ja oltua täysin kunnon kansalainen, mutta energiat kuihduttava murehtiminen jää taka-alalle.

Vastaavaa voi kokea muinakin riitteinä, esimerkiksi: voit ajatella kastautuessasi järveen tai mereen, että annat huolesi vedelle hoidettavaksi eikä niihin tarvitse enää palata. Voit keksiä itse oman riittisi, mikä toimii sinulle. Riitti yhdistettynä mielikuvaharjoitukseen on itselleni todella tehokas. Kutsun niitä myös taikarituaaleiksi, mutta ehkä joku rationaalinen järki-ihminen voisi kutsua niitä itsesuggestioksi. Itsesuggestio kyllä toimii ihan todistetusti, eli todellakin kannattaa kokeilla, millaisia olotiloja positiivisella itsesuggestiolla voit saavuttaa ja katsoa mitä tapahtuu.

Toinen hyvä harjoitus on mielikuva, jossa kuvittelet pääsi yläpuolelle laatikon, johon laitat kaikki asiat - ajatukset, murheet, huolet, pelot yksi kerrallaan. Laita tuohon laatikkoon jokainen mahdollinen pelkosi tai huolesi, jopa sellaiset, joista ajattelet, että onpa tämä nyt hölmö.

Voit tehdä tämän silmät auki tai kiinni, riippuen siitä kuinka vahvasti pystyt hyppäämään tähän mielikuvaharjoitukseen. Kun laatikko on täynnä näitä asioita, jotka luovat huolta tai pelkoa, sulje laatikko huolella, rakkaudellisesti ja puhalla mielikuvissasi nyt tuo suljettu laatikko sisältöineen tuuleen. Visualisoi, kuinka nuo kaikki huolet laatikkoineen haihtuvat ilmaan ja lopulta häviävät.

Teen joskus tätä useastikin päivässä, jos pelkospiraali meinaa viedä mennessään.

Hengitysharjoitukset

Pelko asuu sydänkeskuksen lähellä. Pelossa on vaikea hengittää ja hengitys tulee pintapuoliseksi, sydän pamppailee ja pumppaa lisää vauhtia pelkotilaan.

Terapeutit ohjaavat esimerkiksi paniikkikohtauksesta kärsivää hengittämään syvään ja siinä on vahvasti perää. Näin ohjataan myös joogassa. Syvä hengitys on kaiken ydin. Syvä hengitys on itsevarmuuden ja oman voiman ydin.

Pelko syntyy automaattisesti, autonomisen hermoston reaktiona. Syvä hengitys on autonomisen hermoston rauhoittumisen keino. Kun hallitsemmme hengityksen, voimme rauhoittaa hermoston.

Jos itkettää, jos pelottaa, ja suututtaa, syvä hengitys auttaa rauhoittamaan kehollista tunnereaktiota. Syvä hengitys ennen julkista esiintymistä tuo itsevarmuutta ja voimaa sanoihin. Palleasta laulaminen ja puhuminen tuo voimaa ääneen, kuten laulajat ja esiintyjät tietävät.

Tähän kannattaa ottaa muutamia minuutteja. Voi keskittyä pelkkään hengittämiseen joko hiljaisuudessa tai vaikka musiikin tahdissa, mikä itselle sopii.

Tiedän omasta kokemuksesta, että kun on todella paha ahdistus ja tilanne on akuutti, nimenomaan omat ajatukset ja niiden kanssa oleminen voi olla ihan kauhistuttavaa. Ymmärrän siis hyvin, että hiljaisuus ei ole välttämättä juuri tässä hetkessä kaikille sopiva. Siksi esimerkiksi oma lempibiisi ja turvallisen paikan valitseminen hengitykselle voi olla tosi tärkeää.

Ajatus kuitenkin taustalla on, että kun keskitymme syvään hengitykseen, joudumme tekemään automaattisista toiminnoistamme, kuten hengityksestä ja ajattelusta, tietoista ja aktiivista. Se vaatii keskittymistä ja siksi mieli yleensä rauhoittuu.

Jooga ja pelkoa poistava hengitys

Kun hengitys on syvää, se vie pelkoa pois, ja tuo meille varmuutta ja fyysistä vahvuutta.

1. Istu selkä suorana. Voit asettaa kädet vatsalle tai pitää niitä polviesi päällä.

2. Hengitä nenän kautta sisään keuhkot ja pallea todella täyteen. Pidätä hengitystä sisällä 5-10 sekuntia, kuin olisit sukeltamassa.

3. Puhalla seuraavaksi ilma keuhkoista ja palleasta tietoisesti ja voimakkaan rauhallisesti ulos, niin että keuhkot ja pallea todella tyhjenevät.

4. Jos haluat tehdä harjoituksesta vielä enemmän mieltä haastavan ja todella pyyhkiä mielestäsi pois murheita, voit lisätä hengityksen pidätyksen (5-10 sekuntia) myös kohtaan, jossa keuhkosi ovat tyhjät.

5. Toista tätä joitakin minuutteja. Hengitä sisään ja ulos syvään ja hitaasti, pidättäen hengitystä sekä keuhkot täynnä, että keuhkot tyhjinä.

Tietoinen, rauhoittava hengitys on nimenomaan hidasta, keskittyvää ja sen vaikutukset ovat fyysisen kautta lopulta mieltä rauhoittavia. Kun keskitymme keholliseen toimintaan, mieli ei yksinkertaisesti jaksa piinata meitä, vaan se alkaa ihmettelemään, mitäs ihmettä tämä poikkeavan syvä hengitys oikein on?

Mantrat ja liike hengityksen parina

Joskus myös auttaa lisätä mielessä toistettava mantra hengityksen pariksi, toisinaan liike. Siihen kundaliinijoogankin meditatiivinen vaikutus perustuu, että keskitytään sekä hengittämään, toistamaan liikettä ja jopa toistamaan mantraa. Mielelle, keholle, hengitykselle jää siis vain yksi tehtävä, ja se on toistoon keskittyminen. On niin monta hommaa mihin pitää keskittyä, ettei yksinkertaisesti ehdi murehtia.

Voit tehdä tuota syvää hidasta hengitystä myös oman mantrasi kanssa. Jos on lauseita, joista tulee sinulle hyvä olo, kun sanot ne itsellesi, käytä niitä. Sanoilla todella on suggestiivisia vaikutuksia. Ole siis lempeä itsellesi sanojen tasolla. Ansaitset hyvää.

Ohjelmoi itsesi uudelleen, yksi harjoitus kerrallaan. Ei meidän tarvitse olla heti perillä. Ei tarvitse olla heti täydellistä. Ei meistä tarvitse tulla mitään joogeja tai toksisen yltiöpositiivisia voidaksemme paremmin. Voidaan kuitenkin olla itsellemme vähän mukavempia yksi lause ja hengitysharjoitus kerrallaan. Tuloksia näkee sitten esimerkiksi päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien saatossa. Ihan niin kuin kaikissa muissakin taidoissa.

Kunhan saavutan uskalluksessani uuden asteen, laitan tänne videoita muutamista kundaliinijoogan harjoituksista ja liikkeistä, joita voi käyttää pelosta vapautumiseen tai pelon helpottamiseen. Uskon, että sitä moni näinä aikoina voisi kaivata. Toivottavasti näistäkin oli apua, mikäli jatkoit tänne asti.

Tunnistatko aina pelon? Nopea vastauksesi varmasti on, että tiedät kyllä milloin olet peloissasi. Mutta joskus alitajunta on niin kavala, ettemme välttämättä ymmärrä käyvämme läpi pelkoreaktiota.

Joillekin pelko on joukko epämääräisiä fyysisiä oireita. Sydäntä tykyttää, hikoiluttaa, vatsa toimii nopeasti. Kenties tiedostamme olevamme peloissamme, mutta pystymme silti toimimaan. Toisinaan sivuutamme keholliset signaalista, sillä tiedämme rationaalisella tasolla, ettemme oikeasti ole vaarassa. Mutta keho ei aina tiedä tätä.

Pelosta huolimatta, usein arjessa toimimme esimerkiksi selviytymisestä tai vastuuntunnosta käsin.

Itselläni pelko on joukko fyysisiä oireita, etenkin hengityksessä. Hengityksestäni tulee pintapuolista, joskus myös rytmihäiriöt nousevat vahvoiksi jos keho kovasti vastustaa jotakin. Lihakseni alkavat mennä jumiin ja pelon luoma stressi ulottaa lonkeronsa koko fyysiseen ja henkiseen hyvinvointiini.

Siksi minulla varmaankin on stressiperäinen autoimmuunisairaus, kun tämä mekanismi on mennyt aikoinaan hieman pitkälle ja pistänyt kehon tilttiin. Mulla on ikään kuin elämisen pelosta johtuva kehollinen vikatila, joka pamahtaa päälle, jos pelko estää tekemästä asioita, joita todella syvästi sydämessäni haluan tai en halua tehdä. Tai jos elän pelosta käsin sellaista elämää, mitä muut odottavat ja haluavat mun elävän.

Kun pelko on haitaksi

Joskus jätämme toimimatta, koska pelkäämme, vaikka haluaisimme toimia. Vaikka toiminta veisi meitä parempaan päin. Pelko yrittää suojella meitä pettymyksiltä, tuntemattomalta ja jopa vaaralta, mutta joskus se aiheuttaakin niitä juurikin lisää, koska jätämme toimimatta. Pelkäämme mennä sitä kohti, mitä haluamme. Jos pelko voittaa tuon toiminnan tahdon, petymme ja jopa katkeroidumme.

Saatamme olla menemättä jotain kohti, ennakkoluulojemme vuoksi, vaikka tiedämme, että se on juuri sitä mitä olemme pyytäneet ja halunneet.

Itselläni on ollut monia tilanteita elämässä, joissa olisin saanut todella suuria isoja asioita, joita olisin halunnut. Olenkin saavuttanut ihan vitsailematta todella uskomattomia juttuja ja sellaisten saavuttaminen tuntuu olevan helppoa. Olen rakentanut hienoja asioita ja ilmiöitä.

Mutta joskus, vaikka asia on ollut tahdottu, en ole uskaltanut jäädä niihin sfääreihin, missä nämä tiet olisivat voineet kehittyä isosti. Kun joku asia on onnistunut, olen menestynyt jossain, olen vetäytynyt kuoreeni turvaan ja ajatellut, että en halua tätä enää. Olen pelännyt huomiota, koska se muistuttaa niistä kivuista, mitä myös huomio on tuonut mukanaan.

Kaikki nämä kokemukset liittyvät jollain tavalla nähdyksi tulemiseen, esimerkiksi musiikissa tai esillä olemisessa. Alan sabotoida itseäni jossain vaiheessa kun olen onnistumassa, koska menestys pelottaa. Pelko on siis haitaksi.

Toisinaan on myös kyse siitä, että tunnistan tietyn polun tulevan päätökseen. Tämä tie on nyt eletty ja koettu, enkä toden totta halua tätä enää. Toisinaan kyse on myös tästä.

Tuttu kaava tuo itsessään meille turvan tunteen, koska tiedämme tasan tarkkaan mitä odottaa. Ei tule pettymyksiä, koska tiedämme, mikä on lopputulema. Ennakoitavuus tuo turvaa, vaikka se toisi myös kipua ja olisi meille haitaksi. Mukavuusalueelta on hirveän vaikea lähteä ulos, koska siellä odottaa tuntematon.

Pelko ennakkoluuloina

Joillekin pelko on ennakkoluuloja, eikä tätä yleensä edes tunnisteta pelkoreaktioksi. Joskus pelko ilmentää itsensä tuomiona, muiden arvosteluna. Koska pelkäämme jotain, mitä emme tunne, tuomitsemme ja toiseutamme meille vieraan asian.

Pelottaako meitä todellisuudessa oman suuntamme puute enemmän kuin tuo toinen ihminen? Pelottaako siinä itseasiassa se, että emme ole itse yhtä varmoja todellisuuden luonteesta, koska jokin haastaa sitä? Onko meissä jokin vika, kun emme löydä samanlaista vakaumusta elämään kuin tuo toinen henkilö? Saavatko nuo toisen “oudot tavat” meidät kyseenalaistamaan omien tapojemme järkevyyttä?

Oman kokemukseni mukaan, tuollainen tuomitsevuus, ärsytys, kateus, tai toisen oudoksunta on juurikin pelkoa. Se on epävarmuutta omasta paikasta maailmassa, ja miten olemme olemassa suhteessa muihin. On kenties helpompaa tuomita muita, kuin tarkastella omaa elämää ja tapoja rehellisesti. Tuomitseminen on lähtöisin pelosta, ja tuo pelko syntyy, kun emme uskalla elää sillä tavalla, miten oikeasti sydämessämme haluaisimme elää.

Pelko suojaavana tekijänä

Pelko ei välttämättä itsessään ole aina rationaalista, mutta joskus pelko suojaa meitä.

Tunnistamme uusissa kohtaamissamme ihmisissä tuttuja tilanteita, joita kohti joko menemme tai joita varomme. Jos olemme oikein oppineet menneestä, osaamme välttää tiettyjä tilanteita ja ihmisiä. Joskus aivan syyttä. Mutta kyseessä on todella ihmisyyteen sisäänrakennettu suojamekanismi.

Jos jokin tilanne, ihminen tai yhteisö on liian hyvää ollakseen totta, ja jokin asia epäilyttää, harvoin on haitaksi ottaa aikalisä ja hengähtää.

Kysyn usein itseltäni, mikä on minulle totta? Sanooko kompassi, että tilanne on hyvä tai paha? Tilanne ei välttämättä ole kumpaakaan, mutta se sisäinen kompassi kertoo, onko tilanne juuri sinulle oikea vai väärä.

Aina kannattaa mielestäni nukkua yön yli ja tunnustella, mitä oma sisäinen kompassi neuvoo. Vaikka se olisi vain se yksi yö tai vaikka vain parin tunnin mietintä, voi aina ottaa aikalisän.

Mikään tilanne, etenkään ihmissuhteissa, uralla tai raha-asioissa, ei saisi olla niin painostava, että vastaus pitää antaa tässä heti ja nyt. Sulla on lupa miettiä ja pohtia, mitä sinä haluat.

Mieltään saa myös muuttaa. Jos jokin asia ei tunnu enää oikealta, saat muuttaa suuntaa. Jokaisella on se oikeus ja sitä pitäisi kunnioittaa.

Moni henkisyyden tai uskonnon piirissä oleva ajattelee olevansa jotenkin oikeammassa kuin muut. Tällaisten toksisten maailmankuvien todistaminen on aina itselleni pienen oksennusreaktion paikka, mutta katsotaan vähän tuon oksennusreaktion taakse tässä tekstissä.

Valaistunut vai vain eristäytynyt? Oikea testi tapahtuu arjessa

Voimme vetäytyä luostariin ja vuorille meditoimaan ja kokea olevamme jonkin äärettömän viisauden äärellä, kuin salatiedon, jota muut eivät tiedä. Mutta kestääkö tuo henkisyys todelllista elämää? Ollaanko todella opittu yhtään mitään, jos emme testaa henkisiä taitoja nimenomaan ihmiselämän koitoksissa?

On helppoa olla henkinen kun on yksin. On helppoa olla yhteydessä korkeampaan voimaan silloin kun ei ole häiriötekijöitä. Mutta todellisuudessa ja vuorovaikutuksessa muiden kanssa, näitä oppeja testataan elämässä jatkuvasti. Henkistä resilienssiämme testataan nimenomaan arjen haasteissa ja todellisessa vuorovaikutuksessa toisten ihmisten kanssa: univajeessa, kiireessä, nälässä, lapset ja puoliso kiukuttelevat, myöhästymme junasta, kotona on tuholaisongelma, koira söi kotiläksyt, you name it.

On triggeröiviä tilanteita ja raskaita elämänjaksoja, joissa nuo taidot testataan, onko mitään tullut todella opittua. Pystyykö henkisistä rutiineista ja zen-tilasta pitämään kiinni paineessa? Valaistuminen ja sueret oivallukset unohtuvat helposti tuollaisessa myllerryksessä.

Usein elämänopit tulevat vielä monessa eri muodossa vastaan kunnes opimme ne. Emme edes aina tajua, että lyömme päätä seinään samojen läksyjen kanssa, koska ne näyttäytyvät eri ihmisille eri muodoissa. Siksi henkisyys onkin maraton eikä sprintti. Ja vieläpä joka kerta vähän eri maastossa. Emme aina edes tajua, että tämä maraton jatkuu vaan ja emme olekaan perillä.

Henkisyys ja elämän haasteet näyttäytyvät eri ihmisten elämässä eri tavoin. Toiselle neutraali tilanne ja pari välinpitämätöntä sanaa voivatkin olla toiselle elämää mullistavat “pari sanaa”. Toiselle vaikea lapsuus on voimaa tuova tekijä, koska siitä selvittiin ja synnyttiin uudelleen vahvempana, ja toiselle se on koko elämänmittainen kamppailu selvitä ylipäätään hengissä. Siihen ei välttämättä yksi joogaharrastus tai kirkossa käyminen auta, mutta toiselle, joskus jopa vaikeampia asioita kokeneelle, se voikin auttaa.

Onko henkisyys pelkkää Jeesusta, Buddhaa tai joogaa?

Henkistä tai viisasta elämää voi elää täysin ilman mitään vakaumuksia tai harjoitteita. Riittää kun on läsnä, kun on hyvä ihminen, rehellinen itselleen, ja kun antaa muiden elää miten elää. Kun katsoo elämää ja ilmöitä uteliaisuudella eikä tuomiten. Läsnäolo, muiden hyväksyntä ja rakkaus ovat asioita, joita voimme kaikki kokea.

Suomalainen luontyhteys on tästä hyvä esimerkki. Meillä on kansakuntana vahva yhteys luontoon ja vahva kunnioitus luontoa kohtaan. Se on kulttuurisesti opittu asia, joka ei todellakaan ole kaikkialla sama. Suomalaisten luontoyhteys tai esimerkiksi yhteys saunaan ovat hyvinkin suoraan sanottuna pyhiä tai henkisiä kokemuksia, vaikka harva meistä näin näitä asioita kuvailisi. Ne ovat kulttuurisesti opittuja tapoja kokea asioita.

Meditaatio, mindfullness, rukoilu, universumille puhuminen, omalle yliminälle puhuminen, sauna, luontokävely hiljaisuudessa, tai ihan vain oma päänsisäinen monologi lopulta voivat johtaa samaan lopputulokseen. Kirjan lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta luovat myös meditatiivisia kokemuksia. Itselläni siivous ja tiskaaminen ovat myös tehokkaita keinoja järjestellä asioita mielessä. Nämä ovat kaikki aivan yhtä valideja tapoja olla läsnä ja hiljentyä omien tunteiden ja ajatustensa äärelle.

Kun mielen melu hiljenee, on helpompaa olla kosketuksissa omiin tunteisiinsa ja esimerkiksi käsitellä muistoja ja elämänkokemuksia. Kohdata suru, jota ei ole ehtinyt kohdata. Arvostaa elämän onnellisia hetkiä, joiden äärelle ei ole ehtinyt pysähtymään ja joista ei ole ehtinyt kiittämään.

Henkisyydessä kilpailemisessa ei ole järkeä - paitsi egon mielestä

Todellisuuden luonne on relatiivinen. Kyse on enemmän siitä, mitä kukin milloinkin tarvitsee. Joskus ulkoapäin tuleva rytmi, tavat tai säännöt tuovat meille turvaa, ja niiden kautta voi ehkä helpommin löytää yhteyden eräänlaiseen pyhyyden kokemukseen. Jos ei tiedä mistä aloittaa, voi hakea rytmiä haluamastaan elämänkatsomuksesta. Se auttaa ainakin alkuun. Halutessaan voi sitten luoda oman tapansa nähdä maailma.

Meillä on kaikilla erilaisia elämänpolkuja ja kokemuksia, eikä kaikkiin elämäntilanteisiin sovi samanlaiset harjoitteet tai uskomukset. Opiskelijana on aikaa tietyille asioille enemmän, kun taas esimerkiksi ruuhkavuosina meditaatio tiskatessa voi olla se juttu.

Henkisyys ei ole kilpailu. Jos olisi, vertailu olisi aika vaikeaa, sillä kukaan ei elä täysin samanlaista elämää. Olosuhteet ovat kaikilla erilaiset: olemme syntyneet erilaisiin sosioekonomisiin luokkiin, kulttuureihin ja perheisiin.

Emme ole kaikki samoista kulttuureista, emme edes silloin kun olemme saman kielen omaavia, samasta kylästä ja maasta kotoisin. Tarvitsemme eri olosuhteissa eri taitoja ja työkaluja sekä erilaisia opettajia. Varmasti koulussakaan kaikkien lempiopettaja ei ollut se sama. Ei se ole näin myöhemminkään elämässä. Ja ne työkalut, mitkä kullekin toimivat ovat usein erilaisia. Ne pitää valita sen mukaan, mikä kullekin meistä toimii ja mikä sopii mihinkin elämäntilanteeseen.

Henkiset opit vessanpöntöstä alas – ja hyvä niin!

Ihmisen ego tekee elämästä ja henkisyydestä kilpailun. Kun aistin tällaista, useimmiten lähinnä surettaa, koska muistan oman 17-vuotiaan itsen joka löysi meditaation ja koki joissain hetkissä olevansa jotenkin valaistunut. Tämä luulo tietysti muuttui, kunnes elämässä tuli todella rankkoja vastoinkäymisiä vastaan, joita en osannut ratkaista. Se oli nöyräksi vetävä kokemus.

Siinä meni henkiset opit äkkiä vessanpöntöstä alas, mutta hyvä niin, koska se ei ollut nöyryyteen ja oppilaan asenteeseen perustuvaa henkisyyttä. Olen nyt ehkä jotain oivaltanut ja se on tämä: en tule olemaan koskaan valmis. Etkä tule olemaan sinäkään. Olemme ihan kaikki sekä oppilaita että opettajia läpi elämän. Kukaan ei missään tilanteessa ole toisen yläpuolella, vaikka välillä saatamme näin kuvitella.

Välillä annamme muille luvan asettua itsemme yläpuolelle, alitajuisesti. Nostamme heitä jalustalle ja ulkoistamme oman elämämme suunnan muille auktoriteeteille, kysymättä itseltämme, onko tämä sittenkään meille oikea suunta.

Jos jossain vaiheessa huomaat, että olet asettanut jonkun jalustalle ja itseäsi korkeampaan arvoon tai itsesi alapuolelle, on kyse kultista tai jostain muusta epäterveestä valta-aselmasta. Kannattaa vetää syvään henkeä ja miettiä, onko tämä sinulle oikein tai teetkö itse oikein toiselle?

Pelon ääni hiljenee hiljaisuudessa

Pelon vuoksi saatetaan sortua korostamaan omaa paremmuutta, koska pelätään, että jää jalkoihin tai että omaa itseä ei nähdä. Kaikkihan lopulta haluavat tulla nähdyiksi. Taustalla on siis hyvin inhimmillinen tarve, ja en näe siinä mitään pahaa. Me kaikki sorrumme tähän.

Nähdyksi tulemisen tarve on jokapäiväinen kamppailumme ja vaatii jatkuvaa työtä olla tietoinen tästä tarpeesta. Tässäkään asiassa tuskin tulemme koskaan täysin valmiiksi.

Tätä samaa on paitsi henkisissä piireissä, myöskin työelämässä ja harrastuksissa, kaikessa missä ihmiset vuorovaikuttavat keskenään. Se on sellaista egoistista kilpailua, jossa ihminen pelkää jäävänsä paitsi siksi, että joku toinen onnistuu.

Kun pelottaa, kannattaa hakeutua hiljaisuuteen, vaikka se pelottaisi. Hiljaisuudessa asuu viisaus. On paljon helpompaa hahmottaa oman elämän suunta, ja rakentaa sitä, kun pystyy hiljentymään “pyhän” kokemuksen äärelle. Vaikka et näkisi tässä hiljentymisessä yhtään mitään pyhää, se on kuitenkin se hetki, jossa olet mahdollisesti pitkästä aikaa yhteydessä itseesi ja kuulet sisäisen äänesi ohjauksen. Tunteita voi nousta pintaan, joita et halua kohdata, mutta niiden käsittelny jälkeen jäljelle jää sellainen “knowing”. Tieto ja/tai tunne siitä, että kaikki järjestyy. Se on sun intuitio.

Todellisuus on subjektiivinen kokemus. Näemme jopa värit eri tavoin, ja esimerkiksi erilainen musiikki herättää meissä erilaisia subjektiivisa kokemuksia, joita ei voi vertailla. Kokemuksellisuutta ei voi vertailla. Se on näet suhteessa aina siihen elämään, jonka olemme eläneet.

Lopulta kyse on siitä, mihin sinä uskot? Ja miten löydät siitä arvo- ja ajatusmaailmasta sen tavan lähestyä todellisuutta, joka palvelee sinun tavoitteitasi elämässä ja hyvinvointiasi? Se riittää, että itse tiedät, mikä sinulle toimii. Sitä kannattaa seurata, ja antaa muiden seurata sitä polkua, mikä heille toimii.

Olin loppuvuodesta erittäin toivotusti raskaana 9 viikolla, mutta juuri ennen joulua sain ultrassa maailman sydäntäsärkevimmän uutisen: “Olen pahoillani, mutta täältä ei löydy enää sykettä.” Olin tunnollinen sairastaja, ja tämä tapahtui talvilomani aikaan. Sain surea rauhassa.

En tiennyt siinä hetkessä, mitä seuraava kuukausi, tai oikeastaan seuraavat pari viikkoa toisivat tullessaan. En voinut edes kuvitella, että eteen tulisi mitään hyvää. Olin niin surun sokaisema ja ajattelin, ettei elämällä ole tarkoitusta, jos minusta ei tule äitiä. Tarve tulla äidiksi on niin suuri. Kun pahin oli ohi, sydämessä oli aukko. Ammottava tyhjyys. Suruprosessissa itkin ja kysyin universumilta, mitä minä sitten teen elämässä, jos en saa olla äiti? Mikä muka voisi olla tarkoitukseni täällä? Mitä järkeä tässä kaikessa on? Miksi koen tämän epäreilun surun kun olen valmiimpi, terveempi ja halukkaampi äidiksi kuin monet ihmisistä jotka saavat lapsen? Keskenmenon / lapsen menettämisen surun kokeneet varmasti tietävät tuon tunteen.

Vastaus kysymykseen elämäni suuntaan tuli yllättävän pian. Sanotaanhan sitä, että pyytäkää niin teille annetaan. Siinä on kokemukseni mukaan perää. Kun sydämestään ja sielustaan pyytää, sen myös saa. Emme siis saa aina sitä mitä luulemme saavamme ajatuksen tai egon tasolla, emmekä todellakaan aikataulussa jossa pyydämme, mutta saamme useinkin sitä mitä sielutasolla todella tarvitsemme ja juuri oikealla hetkellä.

Miten päädyin opiskelemaan kundaliinijoogaopettajaksi?

Löysin vuodenvaihteen jälkeen itseni laittamassa Mervi Enqvistille viestiä ja hakemassa kundaliinijoogaopettajan koulutukseen, joka alkaisi jo 4.1. ja sopisi hyvin työn ohessa suoristettavaksi. Opinnot voisi tehdä iltaisin, ja kasvotusten pidettävät workshopit olisivat viikonloppuisin. Katsoin aikatauluja vuodelle ja ne sopisivat todella hyvin kalenteriini. Tänne minun kuului päätyä.

Koin niin kovaa sydänsärkyä raskauden keskeytymisestä, että voisin sanoa että se suorastaan raivasi ja poltti tilaa tälle koulutukselle. Tämä koulutus suorastaan soljahti siihen sydämen aukkoon. Löysin jälleen syvemmän tarkoituksen suuresta kivusta.

Koulutus on alkanut vuoden alussa, ja tuntuu osittain siltä, että kun kaivaisi jotain vanhaa viisautta, jonka tiedän jo. Mikään ei tunnu täysin vieraalta tai oudolta, vaan kotiin palaamiselta. Koen tuttuutta harjoituksiin. Ne eivät ole välttämättä aina mielekkäitä tai helppoja, mutta eivät täysin outojakaan. Olen löytänyt polkuni alun ja kuljen sitä kiitollisena, kaikesta tänne johtaneesta kivusta huolimatta. Ehkä juuri sen vuoksi.

Olinkin vuosien saatossa viipyillyt Mervi Envqvistin sivuilla, koska olin aikoinaaan löytänyt hänen kirjastaan Voiman tie paljon apua yhteen elämäni pimeistä aikakausista. Löysin sen erittäin synkässä elämäni jaksossa poistomyynnistä kirjakaupassa. Silloinkin muistan ajatelleeni sieltä sielun pimeältä puolen, ettei elämälläni ole tarkoitusta. Mitä järkeä olla elossa?

Olin joogannut jonkun verran elämässäni ja kerran kokeillut kundaliinijoogaa ohjatulla tunnilla joogatapahtumassa, mutta veto kirjaan oli hieman järjen tasolla hassu, kun kundaliinijooga vaikutti kokemukseni mukaan sellaiselta turbaanipäisten tosikkojen joogalta. En kuitenkaan pystynyt lähtemään kaupasta ostamatta kirjaa. En nähnyt lopulta kaupassa muuta kuin tuon kirjan. Kaikki muu sumeni ympäriltä ja vain tuo kirja ja minä olimme tilassa. Kirja oli myös huomattavasti maanläheisempi ja lähestyttävämpi kuin tuo hassu mielikuvani kundaliinijoogasta.

Ehkä olet kokenut joskus jotain vastaavaa, että on vain pakottava tarve tehdä jotain ja tuntuu ettet oikein ole edes itse ohjaksissa. Lopulta, sen kirjan ostaessani ja sen harjoituksiin tutustuessani, kirjasta tuli yksi merkittävimmistä käännekohdista elämässäni, jonka avulla löysin eräässä toisessa elämän solmukohdassa merkitystä ja hyvinvointia. En olisi varmasti tässä jos en olisi löytänyt sitä kirjaa. Tein epätoivon tunteesta käsin suorastaan suorittaen kundaliiniharjoituksia, ja lisäksi kylmiä suihkuja, pelottomuuden harjoittamista. Lopulta hermosto, ehkä puolen vuoden sisällä, alkoi rauhoittua. Pystyin lempeästi ohjaamaan ajatuksiani luottamukseen, ja tuntemaan, että kaikki järjestyy kyllä.

Elämäni varrella olen ajatellut monesti, että olisi ihana opiskella ja harjoittaa joskus oikein intensiivisesti joogaa tai muuta henkis-fyysistä harjoitetta, ja mietin koulutusta, siihen kuitenkaan vielä lähtemättä. Asia jäi taka-alalle. Tuli mieleen ja painui taas pois mielestä, että ei minulla kuitenkaan ole aikaa tai rahaa tuollaisiin koulutuksiin.

Kundaliinijooga oli se mihin minua oli ohjattu, mutta nyt sen aika vasta tuli. Ensin lempeästi ja nyt hieman intensiivisemmin. Toki tuntui jossain määrin epäreilulta kokea tuollainen vahva olotila ja tulla raskaaksi, ja kokea sitten keskenmeno. Miksi kutsumus äitiyteen tuntui niin vahvalta, jos en saanut tulla äidiksi?

En kuitenkaan varmaan olisi tässä kundaliinijoogaopettajan koulutuksessa ilman keskenmenoa. Se oli fyysisesti ja henkisesti kivulias kokemus, sydäntäsärkevä tapahtuma, joka loi elämääni aukon. Se kokemus auttoi ymmärtämään, että elämää ei voi elää sitten joskus, vaan sitä pitää elää nyt. Elämä voi olla hyvin lyhyt. Se voi olla niin hauras ettemme tiedäkään. Ei ole mitään takeita, että elämme itsekään huomenna. Siksi sitä pitää elää nyt.

Ensimmäisestä opetuskerrasta jäi sellainen olo, että tulen varmasti olemaan kiitollinen tästä matkasta. Ei pelkästään sitä, vaan, että tämä on todella mihin olen nyt valmis ja mihin eri kokemukset ovat minua valmistaneet. Ja tämä kokemus, puhdistuminen, tulee valmistamaan minua johonkin, minkä ehkä jossain intuitiivisen minäni sopukoissa tiedän, mutta en osaa välttämättä sanoittaa.

Aika paljon olen elänyt muita varten ja muiden painostamia polkuja, mutta en jaksa enää elää niin.

Tämän vuoden kysymys onkin: miten eläisin, jos uskaltaisin?

Ennen kuin päädyin tähän opettajakoulutukseen, olin unohtanut koko joogan vuosiksi. Päädyin kuitenkin 2024 syksyllä todella ihanan kolmen kerran Oona Louhivaaran ja Manuela Boscon kundaliinijooga -workshopeihin ja tuntui, että niissä avautui moni juttu ja tunsin yhteyden elämäni tarkoitukseen. Sellaisen oikein kutsumuksen tunnun. Eräs niistä oli kutsu äitiyteen ja sellainen vahva olo, että olen valmis ja se on yksi tärkein tehtäväni maan päällä. Toinen oli kundaliinijoogan kutsu.

Monia teemoja elämälleni nousi pintaan noissa workshopeissa, joita kohti haluan mennä: vapaus, kirkkaus / selkeys, luottamus ja se että haluan että elämässä on helppo hengittää. Hengitys ihan sellaisena energeettisenä olotilana nousi tarpeeksi, mutta myös fyysisenä. Hengitykseni on usein helposti pintapuolista ja se johtuu muun muassa stressistä. Antaudun liian helposti muiden tarpeille ja ulkopuolisille vaatimuksille, ja unohdan itseni ja omat tarpeeni. Teen helposti asioita, joita muut kokevat, että minun tulisi tehdä, mutta en tee niitä asioita, joita sydämeni kaipaa ja joihin sydämeni kuulee kutsun.

Sellaista elämää haluan nyt loppuelämälleni rakentaa. En aio tehdä mitään äkkiliikkeitä, mutta aion elää autenttisempaa ja omia rajojani kunnioittavaa elämää. Sanon ei, sanon tiukasti, mutta rakkaudella miten asiat ovat ja menen flown mukana.

Kun tapasin kurssikaverini, koin että tulen poimiaan oppeja omaan matkaani ja opettajuuteni tämän aikana myös heiltä. Ryhmässä on eri ammattiryhmien edustajia: opettaja, ydinfyysikko ja hmm minä, operatiivinen johtaja. Oli mielenkiintoista huomata, että koemme kenties maailmaa ja näemme sitä osittain samoin, osittain eri elämänkokemusten värittämänä. En kertaakaan vielä nyt miettinyt, että voihan piru mihin tuli lähdettyä.

Yhteisen harjoituksen hyödyt

Olen oivaltanut, että on ihan eri asia tehdä näitä harjoituksia itsekseen kuin samassa huoneessa tai ohjatussa hetkessä muiden kanssa energiatilaa jakaen. Tällä hetkellä preferoin tuota saman tilan ja energian jakamista. Se on niin voimakasta. Samoin koen, että tehdessämme itseksemme harjoituksia, olipa ne sitten kundaliinijoogaa tai muuta, emme välttämättä haasta itseämme tarpeeksi.

Soljahdamme tekemään niitä tuttuja ja mukavia rutiiniliikkeitä tai hengityksiä alueille, jotka ovat kenties jo tasapainossa. Vastustamme niiden alueiden harjoitttamista, jotka vaativat työtä, koska se on epämukavaa. Koen, että saman tyyppistä on saliharjoittelussa tai muussa liikunnassa, jossa kun treenaa itsekseen, tekee niitä samoja juttuja vuodesta toiseen eikä “uskalla” haastaaa itseään tarpeeksi. Kehitys on hidasta tai sitä pysytään paikallaan. Toki rutiinit ovat hyvä asia, mutta jos haluaa asiassa kuin asiassa kehitytä, pitää lähteä mukavuusalueelta ulos. Joskus auttaa, että joku ulkopuolinen vähän tökkii meitä pois sieltä.

Ennen kuin päätin lähteä tähän koulutukseen, olen tiennyt vain, että jotain luovaa ja henkistä ammattia / auttajan rooliin olen pitkään halunnut, mutta en vain ole tiennyt mitä kautta, miltä se näyttää ja mitä se voi pitää sisällään. Mitä kaikkia työkaluja voisin hyödyntää, mistä saisin struktuurin ja itsevarmuuden aloittaa? Miten kaikki elämässäni nivoutuu lopulta yhteen? Siihen itse tarvitsen juuri opettajaa, jolta saan selkeät raamit ja tavoitteet, jotka auttavat viemään seuraavalle elämän askelmalle.

En ole kiirehtijä, joten en kiirehdi nytkään. Katson uteliaisuudella, mitä tämä tuo eteeni ja miten se yhdistyy muihin vahvuuksini ja nykyiseen polkuuni. Olen avoin uudelle, mutta myös armollinen vanhalle.