Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty? Tasapainottelua intuition ja suunnitelmien välissä

Pärjääkö elämässä ilman suunnitelmaa? Suunnitelman voi usein heittää romukoppaan heti kun sen on tehnyt, mutta siihen voi onneksi nojata kaaoksen keskellä.

Moni sanoo, että ihmiset katuvat kuolinvuoteellaan yleensä asioita, joita jättivät tekemättä. Päätöksiä, joita he eivät tehneet. Hyppyjä, joihin he eivät uskaltautuneet. he kertovat usein katuvan elämää, jossa he elivät liikaa suunnitelmien varassa, ikään kuin varman päälle, vaikka elämässä harva asia on varmaa.

On helpompi elää turvallisuusharhassa, kuin luottaa tuntemattomaan, vaikka tuo tuntematon olisikin lopulta meille turvallisempaa ja parempaa. Se on inhimillistä ja olen itsekin tällainen, ei siitä mihinkään pääse. Kun elää elämää varman päälle, voi ripustautua siihen, että elämä on turvallista, ennalta arvattavaa, ilman äkkiliikkeitä ja järkytyksiä. Niinhän se ei mene, mutta tuo onkin vain ajatusharha.

“Tämä tilanne on liian tuttu; tässä käy varmasti kuten viimeksikin.” Näin me ainakin uskottelemme itsellemme, vaikkei se olisi edes totta.

Tuo suojamekanismi taittuu hallinnan tunteeksi, ikään kuin elämää voisi hallita. Ehkäpä tragediat voi estää tietämällä mitä tapahtuu seuraavaksi. Suunnittelemalla ja ennakoimalla voi välttää elämän ikävät puolet. Elämällä täydellisesti voi välttää väistämättömän.

Mutta harvoin mikään suunnitelma voi suojata meitä elämältä. Siis siltä, että se vain tapahtuu ympärillämme: meille, meitä varten, meitä vastaan näkökulmasta riippuen. Elämä tuo aina eteen asioita, joita emme voi ennalta nähdä tai estää. Jokaiseen käänteeseen ei voi ennalta valmistautua täysin tyhjentävästi, vaikka tekisi mitkä sotasuunnitelmat.

Mutta kun suunnittelu säästää hermoja ja aikaa!

Moni itseni mukaan lukien toki ajattelee, että suunnittelu säästää aikaa. Jos ei suunnittele, elämä on kaaoottista. Päivä ilman suunnitelmaa on päätöntä ajelehtimista.

Entä jos suunnittelee ja hyvinkin tarkasti kaikki skenaariot mielessä läpi käyden, mutta sitten silti käykin jotain sellaista, mitä ei mitenkää osannut nähdä ennalta?

Jos ei ole miettinyt ennalta kaikkea mikä voi mennä pieleen, silloin kaikki ainakin menee pieleen. Silloin elämän pieleen meneminen yllättää takavasemmalta.

Liiallinen suunnittelu tappaa luovuuden

Olen kuitenkin oppinut jotain suunnittelemisen varjopuolista.

Liiallisesta suunnittelusta ja ennakoinnista puuttuu antautuminen hetkelle ja elämälle. Liika suunnittelu harhauttaa läsnäololta ja vie meidät hypoteettisten todellisuuksien maailmaan, jossa elämme pelkotilan ja worst-case-scenarioiden kautta, entä-jos-maailmassa, emmekä aidosti hetkessä. Aidosti hetkessä eläminen on läsnäoloa sekä kuuntelua ja reagointia: ihmisiä, synergioita ja dynamiikoita. Intuition viisaus pääsee noissa hetkissä, siinä aidossa läsnäolossa, parhaiten kukoistukseensa.

Mikä on oikeasti pahinta mitä voi tapahtua, jos ei suunnittele? Jos ei suunnittele mitään ja antaakin vaan elämän viedä? Jos vain päivät pitkät tekisi kuin huvittaa, virtaisiko raha kuitenkin vain ja elämä kantaisi sittenkin?

Haastan tällä tekstillä erityisesti itseäni, sillä tarvitsen usein suunnitelmia. Ennakoin, murehdin, elän entä-jos-elämää ja unohdan miten upea tämä elämä juuri tällaisena on. Välillä havahdun siihen ja mietin, että hitto, miksen ole huomannut. Hitto miksen ole muistanut käydä kesäisin aamu-uinnilla merenrannalla vaikka asumme ihan kävelyetäisyydellä? On mennyt liikaa aikaa vertailuun ja muiden odotuksien ja pelkojen heijasteluun ja peilaamiseen. Ja on unohtanut elää.

Joskus huomaan, että käytän kaiken aikani suunnitteluun, ja tilanne olisikin mennyt ilman suunnitelmaa paljon paremmin. Tilanteessa onkin yhtäkkiä niin paljon tulkittavaa ja aistittavaa, reagoitavaa, poikkeuksia, yllätyksiä, joiden vuoksi suunnitelmat pitääkin vain heittää romukoppaan. Nyt minulta tarvitaankin tätä, kun olin suunnitellut tekeväni tätä toista!

Suunnitelman noudattaminen tekisikin tästä vain heikomman toteutuksen. Suoritanko väkinäisesti suunnitellun, vai olenko läsnä ja toteutan aidosti toisten tarpeisiin, tunnetiloihin ja siihen hetkeen sopivan kokonaisuuden?

Päätänkin heittäytyä. Ja lopulta, se spontaani, improttu, intuitiolla vedetty versio onkin ainutlaatuinen upea ja paras mahdollinen lopputulema.

Harjoitus tekee mestarin: Entä jos vankka suunnitelma onkin rentouden ja luovuuden salaisuus?

Ehkä juuri siksi, että harjoittelin? Koska harjoitus oli niin vahva, paniikin tilassa olisi ollut turvarunko, johon nojata. Hädän tullessa olisi säännöt, joita noudattaa. Olikin varautumista taustalla, jos vaikka kävisikin huonosti.

Olinkin rento, antautuva ja hetken täysin estoitta aistiva, ja pystyinkin toimimaan intuitiivisesti, enkä siis lainkaan suunnitelman mukaan. Olisinko pystynyt improvisoimaan ilman vahvaa harjoitusta? Tuota olen miettinyt nyt ensimmäisiä joogatunteja pitäesssä, myös usein muusikkona keikoilla.

Olen tullut musakeikoilla siihen tulokseen, että harjoittelu ei koskaan ole ollut pahaksi. Silloinkin kun impro on kantanut ja tuonut keikkaan teatteriesityksen kaltaisen ainutlaatuisen luonteen, se ei olisi ollut vahvalla pohjalla ilman säännöllistä harjoittelua. Näillä muutamilla joogatunneilla, mitä nyt olen vetänyt osana opintojani, olen tullut samaan tulokseen. On hyvä olla suunnitelma, jotta sen voi heittää romukoppaan kun on siihen valmis.

Olen saattanut esimerkiksi harjoitella tarkan rutiinin oppikirjan tarkasti, aina äänenpainoja ja ohjauksen tyylin harjoittelua myöten, mutta en ole päässyt vetämään tuntia täysin, kuten suunnittelin, lukuunotamatta itse liikkeitä. Oppilaat ja opettaja yhdessä kuitenkin muodostavat kussakin hetkessä vuorovaikutuksen ja tilanteen, joka ei sellaisenaan toistu koskaan. Teatterissa, esittävissä taiteissa ja joogaopettajuudesssa onkin siten hyvinkin paljon samaa. Näissä kaikissa tilanteissa on pakko olla läsnä. Ehkä lopulta se on se, miksi sitä kohti halusin.

Tarvitaan siis suunnitelma, jotta siitä voi päästää irti. Teoria on hyvä osata, jotta sen ympärillä voi improvisoida itseluottamuksella. Kun suunnittelee, on rutiini, paikka tai suunnitelma, johon palata, jos asiat menevätkin pieleen.

Täysi luottamus: elämä ilman suunnitelmaa

Joillakin taas on taito juurtua vain hetkeen. He eivät tunnut tarvitsevan paikkaa, johon palata. He eivät varaudu pahimpaan, vaan luottavat 100% siihen, että ennemmin tai myöhemmin heidän visionsa toteutuu.

On aina ihmeellistä nähdä ja kuulla tarinoita siitä, miten tuo luottamus yleensä kantaa ihmisillä, jotka sen mukaan elävät. Uskon siihen, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa läheltä. Itse vaan vielä harjoittelen tuota kyltymätöntä luottamusta.

Luottamusta ei ole se, että olisi horjumaton, ja ettei epäilyksen päiviä olisi. Luottamus onkin sitoutumista, siitä huolimatta, että pelottaa. Se on valinta, siitä huolimatta, että tunteet elävät omaa elämäänsä. Huonosta tai hyvästä päivästä huolimatta, valitsee mennä niitä asioita kohti, jotka ovat itselle tärkeitä.