Lohdun löytämistä pelkojen kohtaamisesta

Pelon määrä on vakio, ja se etsii aina uutta kohdetta ja kanavaa. Ei kiusatakseen, vaan parantaakseen.

Luulin selättäneeni pelon siitä, etten saisi tulla äidiksi, mutta se on taas hieman noussut pintaan eri muodoissa. Eräänä yönä tuo pelko yllättäen vaivasiki minua melko paljon. Siksi siitä nyt kirjoitankin, jotta saan tuon pelon käsiteltyä.

Toisessa hetkessä koen rauhaa ja olen sinut sen kanssa, ettei asia ole hallinnassani.

Sitten toisessa hetkessä kamala pakokauhu valtaa minut, surun, elämäntarkoituksettomuuden, ahdistuksen ja itkupaniikin sekoitus, joka yrittää päästä ulos systeemistäni välillä itsesabotaasin kautta. Itsesabotaasi tarkoittaa minulle sitä, että lopetan toisinaan jotkin itselleni tärkeät asiat vaikeuksien keskellä.

Yritän noissa tilanteissa etsiä pelkoihin paniikkitilassa ratkaisuja ja syitä ulkopuolelta, kunnes hermostoni rauhoittuu ja oivallan, että minun ei tarvitse tehdä yhtään mitään.

Ei tarvitse tehdä päätöksiä, ei tarvitse löytää syytä tai syyllistä, ei tarvitse täyttää kalenteria, ei tarvitse lopettaa sitä tai tätä asiaa elämässä. Voin vain olla ja hengittää. Voin vain tehdä pieniä päätöksiä ja tekoja joka päivä oman hyvinvoinnin ja omien unelmieni eteen.

Voin sitoutua elämään ja päätöksiini, ja luottaa, että ne pienet teot ovat ne jotka johtavat lopulta suuriin linjoihin. Voin olla kiitollinen ja luottavainen juuri tässä hetkessä ja elämäntilanteessa. Kaikki menee juuri kuten pitääkin.

Pelko kohdistuu sinne, mikä kaipaa huomiotamme

Usein tuntuu, että pelko “valaisee” aina sen asian elämässämme, mikä kaipaa parantamista seuraavaksi. Pelko on olemassa syystä. Se alleviivaa sitä aluetta elämässämme, mikä kaipaa eniten huomiota, asioita, jotka ovat meille tärkeitä, tai jotka ovat meitä aiemmin satuttaneet. Pelko ei tarkoita aina sitä, että pitäisi juosta karkuun, vaan se usein osoittaa sinne, mikä pitää kohdata.

Olen löytänyt uuden tavan käsitellä lapsettomuuden pelkoa. Heti keskenmenon jälkeen raskausuutiset tuntuivat tosi vaikeilta kohdata, mutta nyt kun aikaa on kulunut hieman, altistan itseäni tietoisesti näille ja nimenomaan kysyn lisää, onnittelen, myötäelän toisen onnea, jos joku on raskaana, ja peilaan mahdollisesti omaa kokemustani keskustelun kautta. Se helpottaa pelkoa, surua ja tuo tilalle myötäiloa. Voidaankin yhdessä iloita uuden elämän matkaa maailmaan.

Ajattelen asiaa nyt niin, että olen onnellinen jokaisesta raskaudesta joka menee hyvin, sillä en haluaisi pahimmalle vihollisellenikaan sellaista menetystä jonka itse koin. Tuntuu hyvältä kokea myötäiloa ja toivoa pidemmän surujakson jälkeen.

Suuremmassa mittakaavassa, koen, että olen äitiyden matkalla vielä tarkkailuvaiheessa ennen kuin saan itse kokea sen. Opin ensin tarkkailemalla ja muita kuuntelemalla, kunnes sovellan asioita käytäntöön varovaisesti. Olin sellainen myös lapsena. Tarkkailin, kuuntelin, imin tietoa ja kyselin valtavasti asioista ennen kuin itse lopulta koin ne. Tarkkailemalla oppiminen on perustavanlaatuisesti luonteessani. Ikään kuin opiskelin asiat teoriassa, jotta koin olevani valmis käytännössä. Ehkä tästä samasta ilmiöstä on kyse myös tässä asiassa. Ehkä jollain sielutasolla haluan ensin tarkkailla ja oppia, ja sitten vasta kokea.

Elämä tapahtuu - ei suunnitelmien, vaan antautumisen kautta

Olen oppinut tästä keväästä, että elämä yllättää. Elämää ei voi oikeastaan suunnitella, vaan elämä vain tapahtuu, ja meidän tulee antautua päivä ja hetki kerrallaan, luottaen. Voin kuvitella tietäväni, millaista elämä on vuoden päästä, mutta todellakaan en tiedä. En tiennyt sitäkään, millaista se olisi nyt.

Olin tulossa yllättäen äidiksi, sitten yhtäkkiä elämä toikin jotain aivan muuta eteeni. Olinkin yhtäkkiä tammikuussa kundaliinijoogaopettajakoulutuksessa enkä raskaana.

Jopa päivätyö alkoi tuon jälkeen tuntua ihan erilaiselta, vaikka mikään ei tavallaan muuttunut. Työ oli edelleen samaa, mutta sille ilmestyi tarkoitus ja suunta, joka tuntui omalta. Energeettisesti jotain muuttui. Minä muutuin. Aikajana muuttui. Eteeni aukesivat ne teemat, joissa minulla on elämässäni annettavaa. Elämä täysin samoilla pelimerkeillä kuin aiemmin, tuntuikin taas antoisalta ja merkitykselliseltä. Menetys toi minut merkityksen äärelle. Syvällä sisimmässäni tiedän ja luotan, että romahduksen jälkeen tulee aina jotain parempaa, jotain hyvää tilalle.

Pelko on luottamusharjoitus

Opin tästä kaikesta, että pelko ei määritä sitä, mitä on tulossa. Eikä elämän kulkua voi ennustaa missään määrin. Siinä piilee myös luottamuksen salaisuus. Luotat, vaikka kaikki on epävarmaa.

Pelko on syvimmillään luottamusharjoitus. Pahimman ja parhaimman skenaarion voi tiedostaa ja tunnistaa, mutta lopputulemaa ei voi hallita. Voi luottaa, että kaikki menee hyvin ja silti pettyä. Voi usko, että kaikki menee huonosti, ja voi silti yllättyä positiivisesti.

Tämä pätee kaikkeen elämässä. On tiettyjä asioita, joita otamme itsestäänselvyytenä ja joita emme edes kyseenalaista. Luotamme siihen, että aurinko nousee joka aamu. Työssä oleva luottaa, että on työpaikka huomennakin. Yrittäjä luottaa, että asiakas maksaa laskunsa ajoissa ja että asiakkaita on myös jatkossa. Tuo luottamus sellaiseen mistä ei ole mitään takeita, on mielestäni yksi mahdottomuus. Eihän se ole loogista luottaa sellaiseen, mistä ei ole mitään todisteita.

Mutta logiikassa siinä ei olekaan kyse, vaan energiasta ja luottamuksesta. Luottamuksen energia on flowta parhaimmillaan. Asiat järjestyvät, kun luottaa elämään. Elämä kirjaimellisesti järjestyy eduksemme edessämme, kun antaudumme.

Rastas ja miten universumi viestii kaikessa ja kaikkialla

Vaikka aamulla mielessäni oli pelko lapsettomaksi jäämisestä, koen, että sain lohduttavan merkin hyvin pian herättyäni.

Katsoin aamulla suljetulle lasitetulle parvekkeellemme, ja huomasin, että siellä on rastas. Miten on mahdollista, että se on edes päässyt tuonne? Parveke on suljettu ja tiivis, eikä mitään koloja ole missään.

Menin parvekkeelle ja katsoin rastasta silmiin. Rastas ei ollut siellä paniikissa tai eksyksissä, vaan se oli alkanut rakentaa pesää. Sen katse oli rauhallinen ja sillä oli suussaan heiniä, joita se aikoi käyttää. Avasin sille parvekkeen lasit ja pyysin, että hän lähtee. Rastas odotti levollisesti, ja lensi sitten ulos parvekkeelta pyynnöstäni, mutta ei kovin kauas. Se ei lentänyt pois paniikissa, ei kaaoksessa, vaan harkiten ja kommunikoiden, yhdellä itsevarmalla pyrähdyksellä. Myöhemmin iltapäivällä, tuo sama rastas oli taas löytänyt tiensä suljetulle parvekkeelle, vaikka päästin sen jo kerran pois. Siellä se taas sinnikkäästi jatkoi pesän rakentamista.

Tuo rastas oli hirmuisen söpö ja se oli niin määrätietoisesti päättänyt, että juuri tälle meidän parvekkeelle on hyvä rakentaa pesä. Uskon, että tuo oli viesti. Kaikista näistä sadoista asunnoista ja avoimista parvekelaseista, hän päätti, että tämä suljettu parveke jollain ilveellä on se paras, ja jotenkin hän pääsi parvekkeen sisälle. Helpompiakin parvekkeita olisi ollut, mutta hän valitsi meidät. Hassua.

Elämä tapahtuu ympärillämme, teimmepä mitä tahansa. Pitää vain antautua ja ihailla hetkestä käsin.