Miten sanoa ei? Kiltin ihmisen opas kieltäytymiseen
Miksi kieltäytyminen ja ei:n sanominen on todellisuudessa armollinen teko ja miksi kiltti ihminen ei ole automaattisesti hyvä. Lue pidemmälle, jos uskallat katsoa kiltteyttä peiliin!
Jos olet kuin minä ja identifioidut "kiltiksi ihmiseksi", olet saapunut oikean kirjoituksen äärelle. Tämä kirjoitus voi myös vituttaa sinua, jos et ole valmis vielä tarkastelemaan kiltteyttäsi täysin rehellisesti ja jos et halua muuttua. Mutta jos uskallat ottaa riskin ja pohtia kiltteyttä hetken kriittisesti, tervetuloa!
Olen kasvanut tähän voimaan sellaisesta äärettömästä kiltteydestä ja altavastaajuudesta, että olen ollut vähintään yhtä kiltti kuin sinä, ellen jopa kiltimpi. Vaikkei kiltteys kilpailu olekaan, pointtina tälle lauseelle on osoittaa, että helvetin kiltistä tossukastakin voi tulla niin vahva, ettei kukaan enää astu varpaille.
Tänä päivänä, jos haistan jotain epäilyttävää, hyväksikäytön makua, pystyn jo nykyään ottamaan etäisyyttä. Jos joku tarvitsee vastauksen heti ja nyt, sitä ei kannata antaa painostuksen alla, koska harva asia on nyt ja heti. Yleensä tuo on vain pieni voimankäytön taktiikka, jolla painostetaan ihminen päättämään isoja asioita kiireessä. Harva asia on oikeasti elämän ja kuoleman asia.
Pystyn vetämään rajani. Minusta tuntuu hyvältä ja turvalliselta sanoa ei, ja tilanne ei ole todellakaan ollut aina näin. Itse asiassa tämä muutos on tapahtunut aivan vastikään ja hiljalleen, kerros kerrokselta.
Mutta en olisi tässä, jos elämässäni rajojani ei olisi rikottu todella vakavasti ja monella eri tavalla eri ihmisten toimesta läpi elämän – ja jos tuo ei olisi lopulta alkanut kyllästyttämään.
Miten rajojani on rikottu
Rajojani on rikottu niin kutsuttujen ystävien toimesta ja useamman kerran, ex-puolisoiden, tapailukumppaneiden, entisten pomojen, kollegoiden ja koulukavereiden taholta. Olin todella pahasti ja päivittäin kiusattu valtaosan kouluikäni ajasta, puhumattakaan kaikesta muusta kokemastani.
Vaiheittain olen kuitenkin tunnistanut oman vastuuni asioissa ja sen, millainen kiltteys on haitaksi ja miten sanoa turvallisesti ja sitä tarkoittaen EI.
Näissä tilanteissa on helppo ajatella, että toinen oli paha ja minä olin uhri, mutta olen tunnistanut myös itsessäni sellaisen piirteen – rajattomuuden ja turvattomuuden – joka vetää puoleensa tilanteita, joissa sallin toisten rikkoa rajojani.
Disclaimerina, että tässä kirjoituksessa ei syyllistetä ketään, vaan tarkoitus on raa’an rehellisesti tarkastella, kannattaako kiltteyttä todella pitää niin suuressa arvossa, mitä pidämme.
Liika kiltteys ei ole hyve
Liika kiltteys ei ole arvokas uhrautuminen maailmalle, vaan se on tietynlaista itsestään piittaamattomuutta, jossa on sisäistänyt ajatuksen, että toisten arvo ja merkitys on kiltin ihmisen silmissä korkeampi kuin oma.
Toisen suututtaminen olisi kauhistus. Siitähän voisi tulla vaikka konflikti, ja konfliktit ovat herkille ihmisille kuluttavia.
Konfliktihan voisi johtaa siihen, että minua ei uskota, tai tapahtuu pahemmin mitä nyt tapahtuu. Konflikti eskaloituu riidaksi ja sitten se kuormittaa vielä enemmän. Ehkä väkivallaksi pahimmassa tapauksessa. Lopulta konfliktin välttely ja kiltteys paljastuukin suojamekanismiksi, jossa suojelemme itseämme pahimmalta valitsemalla vähemmän pahan – eli uhraamalla itsemme.
Jos väkivallan voi välttää olemalla kiltti, jättämällä vastustamatta, kääntämällä toisen posken, moni kiltti ihminen valitsee uhrautumisen.
Tämä kiltin tytön syndroomaa vastaan on vaikea taistella, mutta kyllä sä pystyt kun tällainen tossukkana syntynyt superkiltti ihminenkin on pystynyt. Enää 2020-luvulla ei tarvitse kääntää toista poskea, eikä tarvite kuolla ristillä uhrautuakseen ihmiskunnan syntien tähden. Itse en ainakaan suostu.
Ei:n sanominen ei tee sinusta pahaa ihmistä
Tottelevaisuus tilanteessa vahvistaa käsitystä, että seuraavallakin kerralla kannattaa olla kiltti, jotta pääsee helpommalla. Helpolla pääsemisen kuvitelma onkin osa liian kiltteyden varjoa.
Tuo kiltteyden ihanne, tuo ajatusmalli on monella niin syvälle juurtunut, että sitä ei aina tavoita tunteiden eikä sanojen kautta, vaan kyseessä on syvä uskomus itsestä.
Jos on tottunut olemaan altavastaaja, uhri, se on lopulta syvä uskomus siitä, mitä kokee ansaitsevansa ja minkä kokee olevan normaalia. Oma rooli on asettunut tietynlaiseksi.
Mutta mitä sitten? Oletko tuo "liian kiltti, näin käy aina" koko loppuelämäsi? Onko se nyt niin paha asia olla kiltti ihminen?
No on se usein sinulle itsellesi hyvinkin ikävä asia jos se menee liian pitkälle!
Osa meistä on, ja osa sanoo jossain kohtaa, että nyt riittää.
Siitä hetkestä alkaa tapahtua itsereflektiota ja sisäisen voiman kasvua. Hiljalleen löytää työkaluja, joilla voi muuttaa oman todellisuuden kohti voimaa.
Voit olla hyvä ihminen siitäkin huolimatta, että omaat terveet rajat ja sisäistä voimaa.
Noh, miten sitten sen heikon Ei-sanan tunnistaa? Missä tilanteissa et todellisuudessa sano ei, vaikka yrität?
Tässä esimerkkejä:
…..Hei haittaako sua jos en sittenkään ehkä…
…. Ethän pahastu jos …..
…. Noh.. kai mä sitten voin tehdä / olla / tulla / mennä /hoitaa.
….Ethän suutu jos….
… Meillä on kyllä nyt muuta mutta kai mä sitten….
…. minä kyllä suunnittelin eri tavalla mutta kaipa se sitten…..
… En ole nyt ihan varma, olen kyllä aivan piipussa mutta hoidetaan
Se miksi tuo on ongelmallista, on että noissa viesteissä oletetaan, että vastaanottaja suuttuu tai hänen maailmansa menee jonkin murskaksi torjunnasta tai kieltäytymisestä. Tai oletetaan, että keskustelun osapuolen olisi pitänyt tajua, ettei toinen halua tai voi tehdä jotain. Mutta sitten maagisesti kuitenkin epäröivästi EI:n sanova henkilö uhrautuu, so what’s the problem sitten vastapuolelle? No ei ole ongelmaa. Sehän suostui hei!
Mutta miten sitten muutat kommunikointisi tästä epäröivästä ja epäselvästä viestinnästä, kohti itsevarmaa ja turvallista kieltäytymistä?
Lopeta selittely: "Tämä ei valitettavasti käy."
Lopeta kysymysmuoto: "Hei, tilanne muuttui enkä pääse."
Päätä keskustelut itsevarmasti: “En halua jatkaa tätä keskustelua."
Keskustelun päätöksiin: “Minun täytyy mennä vessaan / minulla on kiire / keksi jotain”
Ole suora: “Ei valitettavasti onnistu” + syy jos haluat välttämättä perustella, mutta tarvitseeko aina perustella?
Kehonkieli: onko asentosi epävarma, suojaava, vaikka suustasi tulee sana ei?
Energia: uskotko itse omat sanasi vai annatko vastapuolelle liikaa tulkintavaraa, vaikka sanot ei? Kun itse uskot mitä sanot ja sanot sen sellaisella pontimella että oksat pois, niin kyllä se ei menee perille.
Jos ei hyvällä niin pahalla sitten: koet olosi fyysisesti uhatuksi eikä energia, kehonkieli eikä muukaan toimi, pakene, huuda, poistu paikalta, soita poliisi ja jos tarve eikä edellä mainituista ole apua, puolusta itseäsi, jos vain suinkin kykenet
Ja tämä, ehdottomasti tämä: Puolusta muita, jos olet jossain tilanteessa toista vahvempi, selvempi, ja näet epäoikeutta, etenkin jos toinen ei pysty kommunikoimaan omia rajojaan syystä tai toisesta.
Lopuksi
Jos jotain tästä poimit, poimi tämä: Joskus sinun vaan pitää olla se vaikea, äkäinen akka, vaikka nimenomaan kilteille ihmisille tuo bitchinä oleminen on se vaikein asia. Kiltille ihmiselle edes kiltisti ei:n sanominen tuottaa tuskaa.
Mutta mitä enemmän sanot ei selkeästi ja kirkkaasti, sitä helpompaa siitä tulee ja mutkattomampaa. Sitä itsevarmemmaksi tulet ja sitä vahvemmiksi sun rajat tulevat ja sitä helpompaa muiden on niitä kunnioittaa.
Ein sanominen on todellisuudessa armollista, reilua ja rehellistä toista kohtaan. Se säästää ihmisiltä tuhottomasti aikaa ja on suuri palvelus, etenkin jos aika on kortilla.
Epäsuora viestintä on erityisesti suomalaisessa kulttuurissa todella ongelmallista. Epäsuora ja epäröivä viestintä johtaa siihen, että ihmiset päätyvät tekemään muiden työt, menemään treffeille joita eivät halua, tai juuttumaan keskusteluihin, joista eivät kehtaa poistua - ja kaikkien aikaa tuhlaantuu.
Kaikki siksi, että ei ole uskallettu pahoittaa toisen mieltä. Se toistuu niin kauan kunnes oppii sanomaan sen yhden taikasanan: EI.
Sano ei ja kaikki osapuolet pääsevät eteenpäin.