Suru avaa ovet ilolle, eikä valoa ole ilman varjoja

Moni meistä vastustaa kipua, jopa välttelee. Tänä keväänä olen kohdannut omaani, ja löytänyt jonkinlaista järkkymätöntä sisäistä rauhaa: olen löytänyt rauhan myrskyn silmästä.

Vaikka tunne-elämässäni on myrskynnyt koko kevään, koen vahvaa luottamusta elämään. Tunnen sen luottamuksen hiljaisuudessa ja läsnäolossa.

Kaikki tämä myrsky lähti liikkeelle viime vuoden lopulla tapahtuneesta keskenmenosta, josta kirjoitin yhteen ensimmäisistä postauksistani. Tuo kokemus, yhdessä päivittäisen ja vahvaksi muodostuneen jooga-meditaatioharjoituksen kanssa, nostikin paljon syvempiä ja moniuloitteisia kerroksia käsittelyyn kuin osasin kuvitella, kun lähdin opiskelemaan kundaliinijoogaa.

Alkuvuodesta, intensiivisen itkemisen ja kirjoittamisen ja kaiken työstön jälkeen, luulin jopa käsitelleeni tuon keskenmenokokemuksen ja menin eteen päin. Ehkä vähän liian aikaisin. Grindasin töitä, joogaa, puskin eteen päin, mutta sitten jossain kohtaa tuli ontto ja uupunut olo. Olisi pitänyt ottaa sairaslomaa, koska tuo täytti kaikki uupumuksen kriteerit, mutta surukseni en osannut. Sairastuinkin ihan fyysisesti. Kehohan pakottaa pysähtymään jos mieli ei osaa niin tehdä.

Kundaliinijoogaopintojen harjoitusten edetessä, kevään ja elämän rullatessa eteen päin, joka viikko nousi jokin uusi minuuden kerros, jonka kohtasin. Jokin uusi kipu tai pelko, joka ei välttämättä suoraan liittynyt kokemukseen, mutta liittyi jollain tavalla minäkuvaani, historiaani, muihin ihmisiin, työhöni tai arvoihini, elämän katoavaan luonteeseen.

Näiden kipujen asteittaisella kohtaamisella olen ollut hyvin rehellinen itselleni ja muille, ja tunnen että olen käynyt kevään aikana läpi jonkinlaisen puhdistavan kiirastulen. Koen, että tuo raadollinen rehellisyys itseäni ja muita kohtaan on puhdistanut jotain karmaa ja sellaisia vuosien ja vuosikymmenten rakentamia kerrostumia, joita en edes tiennyt olevan olemassa. Ne pitää vapauttaa, jotta ne eivät vie tilaa uudelta.

En edes tiennyt ennen, että todellisen hyvinvoinnin kokemiseen tarvitsee kokea näin paljon pimeyttä. Nyt alan ymmärtää miksi pimeyden kohtaaminen on arvokasta ja korvaamattoman tärkeää, jotta voimme aidosti voida hyvin.

Pimeys ei pelota enää, kun sitä syleilee, kun kokee kiitollisuutta oman elämän ja oman minuutensa varjoja kohtaan. Pimeys ei samalla tavalla heilauta, kun sen kohtaa rohkeasti, koska pimeyden kohtaamisen jälkeen ei ole enää kokemuksia tai muistoja, mitä tulisi häpeillä tai vältellä. Kaikki tulee näkyväksi ja myötätunto vie pimeydeltä voiman.

Nyt myös kundaliinijoogaopinnoissa, olemme siirtyneet puhdistamisesta luomiseen ja sydänenergiaan, joka minulle on vahvasti sielun ja luomisen energiaa. Teemme päivittäisten harjoitusten lisäksi meditaation, jossa laskeudumme sydämeen kuulemaan sielumme äänen.

Eilisessä meditaatiokokemuksessani oli jotain maagista: tapasin jo edesmenneen pappani, ja hänellä oli minulle viesti. Hän on nyt useamman kerran tullut meditaatiossa antanut ohjeita ja tukeaan olemalla läsnä ja viestimällä ikään kuin sanattomasti, mutta nyt hänen viestissään oli jotain suuremmalla tavalla merkityksellistä.

Tässä meditaatiossa hän kehotti minua maalaamaan värikkään taulun, ja käyttämään paljon värejä, sillä siitä tulee hyvä mieli. Tunsin iloa, tai hän ikään kuin kommunikoi minulle ilon tunnetta. Koin vahvaa iloa taulun maalaamisesta meditaatiossa, ja että nimenomaan värien käyttö on nyt tärkeää, jotta elän iloa todeksi. Tunnen vahvasti, että minun tulee kirjaimellisesti toimia juuri noin, eli ihan oikeasti maalata värikäs ekspressiivinen taulu, mutta näen tuon myös metaforana elämälle ja elämän luomisen prosessille.

Kun maalaamme tai luomme jotain, kuvittelemme mielen visiota todeksi. Ajattelen nyt ohjeen kehotteena luoda sellaista elämää ja sellaista todellisuutta, joka tuo iloa.

Ja tässä tullaan siihen, miksi varjojen kohtaaminen on ollut ja on edelleen tärkeää:

Ilo kumpuaa luovuudesta. Luovuus kumpuaa luottamuksesta. Luottamus kumpuaa turvasta: vahvoista juurista, maadoittumisesta. Maadoittuminen tulee läsnäolosta. Kun tuntee jalat maata vasten. Kun tuntee tuulenvireen iholla. Kun haistaa sateen ja tiivistyvän kosteuden, ja hengittää raitista ilmaa, eikä ajattele mennyttä, eikä niin tulevaakaan.

Ilo ja luominen on haastavaa, jos keho ja mieli eivät ole tasapainossa ja jos on vielä varjoja, joita emme itsellemme myönnä. Siksi omien varjojen kohtaaminen ja niiden kanssa sinuiksi tuleminen on ensisijaisen tärkeää. Ne pitää kohdata, jotta ne eivät vie voimia tältä hetkeltä, läsnäolosta, ja jotta ne eivät syö turvallisuuden tunnettamme.

Eikä tuo työ lopu elämässä koskaan, mutta jossain kohtaa varjot tulevat osaksi kokonaisuutta ja luomiseen voi keskittyä.

Pimeys vaikenee. Ilo ja luovuus alkavat ottaa valtaa, kun tuntee taas olevansa turvassa.